Arkkipiispa, patriarkaalisen vallan varjo ja arjen näkeminen

Jaa:
  • 133
  • 1

”Arkkipiispan viran näkökulmasta jonkinlainen varjo – jos sitä nyt voi varjoksi sanoa – on valtiollisen hierarkian paino. Samaan aikaan on tapahtunut patriarkaalisen ja papiston vallan hidas murentuminen 1900-luvulla. Sen aikana on opittu katsomaan elämää omien silmien tasolla.” Näin kuvaa arkkipiispa Kari Mäkinen kirkon suurta muutostrendiä.

Kytkin-lehti tapasi arkkipiispan ja teemoina olivat historian ohella kirkon yhteiskunnallinen työ ja kirkon läsnäolo arjessa. Laaja ja monipolvinen keskustelu peilaa myös kansallisuutta ja suomalaisen yhteiskunnan nykytilaa.

Miten kirkon ja yhteiskunnan kysymykset ovat kohdanneet elämänne varhaisemmissa vaiheissa?

– Omassa polussani puhun enemmän yhteiskunnallisesta vastuusta ja sitä kautta asioiden katsomisesta.

Tämä on ollut tavalla tai toisella mukana jo rippikouluvuosista asti. 1960-luvulla vaikutti yhteiskunnassa ja kirkossa esiintynyt korostunut yhteiskunnallinen ajattelu. Sen yhtenä osana oli maailmanlaajan perspektiivin avautuminen. Muistan seurakuntanuorissa kulkeneeni Tampereen kaduilla ja liimailleeni ”Nälkäjoulu”-tarroja.

Papin työssä yhteiskuntaa tarkasteleva perspektiivi merkitsi aktiivista pyrkimystä rakentaa yhteyksiä erilaisten yhteiskunnallisten tahojen kanssa. Tutkimustyö on puolestaan avannut silmiä katsomaan kirkon ja kristinuskon roolia laajemmassa yhteiskunnallisessa ja sosiokulttuurisessa kontekstissa.

Olennaista on se, mitä elämässä havainnoi ja mikä kiinnittää huomion.

– Kun on tällaisessa tehtävässä ja asuu arkkipiispan virka-asunnossa, niin se antaa ja avaa yhteiskunnallisia näköaloja suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta se on samalla varmasti myös seikka, joka rajoittaa näkökulmia. Kyllä tuo näkymä on erilainen kuin vaikkapa kaksiosta Varissuolla.

Tämä tekee joskus aika varovaiseksi, jotta muistaa ettei kuvittele ymmärtävänsä sitä, mitä oikeasti ei voi ymmärtää.

Kirkon rooli Suomessa muuttui toisen maailmansodan jälkeen ja silloin syntyi myös kirkon yhteiskunnallinen työ. Mikä synnytti muutoksen?

– Suomessa erityisen tärkeä oli asevelipappien vaikutus. Kun puhutaan asevelipappien näkökulmasta, niin yleensä tarkoitetaan sitä, miten yhteydet rintamalla muodostuivat.  Täällä Pohjantähden alla -romaanissa Koskelan Akseli sanoi, että ”silmieni tasolta mä kattelen kaikkea.” Se oli se kokemus, joka synnytti monenlaista teologiaa. Esimerkkinä tästä oli keskustelu Erkki Niinivaaran ympärillä, mutta samalla syntyi myös toiminnallista aktiivisuutta, jonka yksi osa oli se, mistä kehkeytyi niin sanottu kirkon yhteiskunnallinen työ.

Lisäksi ei saa unohtaa yhtä asiaa: setlementtiliikettä ja Sigfried Sireniusta.

Sota vaikutti myös muulla tavalla. Ylipäänsä sota-aika ja sen kokemusmaailma näyttävät synnyttäneen uskonnollista henkilökohtaista aktiivisuutta, joka kanavoitui uuspietistiseen liikkeeseen. Kaiken aikaa uuspietistinen virtaus on ollut peili, johon lähes kaikkea on suhteutettu. Myös yhteiskunnallisen vastuun tunnistamista on peilattu siihen ja tämä on jatkunut 1970–1980-luvuille asti.

Esimerkiksi Erkki Niinivaara on uudenlaisen luterilaisuuden tulkinnan edustaja ja toisenlaisen maailmaan suhtautumisen sanoittaja, mutta tämä tapahtui suhteessa Osmo Tiililään ja pietistisen perinteeseen.

Rekolan tulkinnassa puhutaan toisen tyyppisestä ajattelusta, elämästä pudonneiden ja toivonsa menettäneiden rinnalle asettumisen teologiasta

Usein jää näkemättä, että meillä vaikutti myös sellainen suunta, joka kaikkein selkeimmin näkyy Juhani Rekolan teologiassa. Myös Suomessa reagoitiin siihen kiinnityspintojen romahtamiseen, mitä toinen maailmansota meille ja monille monille Euroopassa tarkoitti. Siinä reagoitiin kehitysuskon romahtamiseen ja illuusioiden murenemiseen.

Sen uskonnollisteologinen tulkinta oli vaikeampaa ja haastavampaa. Se myös tahtoi peittyä näiden kahden edellä mainitun alle, mutta on merkityksiltään vähintään yhtä iso. Tulkinnassa puhutaan toisen tyyppisestä ajattelusta, elämästä pudonneiden ja toivonsa menettäneiden rinnalle asettumisen teologiasta. Siinä ei ole eteenpäin katsovaa ja aktiivisuuteen ohjaavaa perspektiiviä, joka oli asevelipappien teologiassa.

Rekolan merkitys on taas viime vuosina noussut esiin ja sen vertikaalinen, pystysuora, horisontti tekee siitä ajattomasti merkityksellisen.

Papiston ja patriarkaalisen vallan mureneminen

– Voi myös myös nähdä pitkän perinteen, joka alkaa tapahtua 1900-luvun alussa. Kun siirrytään yksikamariseen eduskuntaan, niin pappissääty vallankäyttäjänä lakkaa olemasta. Säätypappien johtaman kirkon hiljainen hiipuminen on 1900-luvun suomalaisen kirkkohistorian ilmeinen suuntaus.

Siihen liittyy myös patriarkaalisuuden purkautuminen, joka on laajempana taustana sille, että kirkon työ ja toiminta tapahtuvat vertaistasolta, eivätkä patriarkaalisesta asemasta käsin. Kirkon yhteiskunnallinen työ on yksi seikoista, joissa tämä tulee näkyväksi. Se ilmenee kaikessa kirkon työssä ja asemassa: kaikenlainen auktoriteettihierarkian portaita alas astuminen ja osaksi kansalaisyhteiskuntaa tuleminen.

Esimerkiksi Gustav Johansson, joka oli 1900-luvun alussa arkkipiispa, oli säätyvaltiopäivillä pappissäädyn puheenjohtaja. Toisin sanoen valtiollis-poliittisesti erittäin painavassa asemassa. Tämän jälkeen arkkipiispaksi tuli Lauri Ingman, entinen pääministeri. Hänen jälkeensä arkkipiispana oli tunnettu kokoomuspoliitikko Erkki Kaila.

Arkkipiispan viran näkökulmasta jonkinlainen varjo – jos sitä nyt voi varjoksi sanoa – on valtiollisen hierarkian paino. Se on kyllä elänyt pitkään. Jos ajattelen papistoa kaiken kaikkiaan, niin siinä on kyse tulosta säätypapista kansalaiseksi – kuten Hannu Mustakallio nimesi väitöskirjansa.

Arkkipiispan talo Turussa. Kari Mäkinen on talon yhdestoista asukas.
Onko kirkon kirkon työ yhteiskunnassa uhattuna?

– Olennaista on se, miten nimikkeet määritellään. Isoissa seurakunnissa ja yhtymissä on mahdollista erikoistuminen vaikkapa työelämän kysymyksiin.

Tärkeä kysymys kaikkien osalta on se, että millä tavalla kirkossa kannetaan kontekstuaalista vastuuta oman paikkakunnan tai ihmisten elämänkokonaisuudesta. Se miten sitä kannetaan, ei välttämättä tule esiin tällaisten nimikkeiden kautta. Voi myöskin todeta, että työpaikkapapin tapaista työtä tekevät papit sairaaloissa tai vankiloissa – samoin oppilaitospapit ja monet muut. Myös seurakuntapapit on luettava tähän joukkoon riippuen siitä, miten aktiivisesti rakennetaan yhteyksiä ja millainen on se ympäristö, jossa eletään.

Mikä merkitys on kirkon läsnäololla työssä ja arjessa?

– Se on kirkkona olemisen tapa, joka on kansankirkolle ominainen. Se tarkoittaa läsnäoloa ihmisten elämäntodellisuuden kokonaisuudessa. Ajattelen, että sitä tapahtuu seurakunnissa laajasti eikä vain erityistyömuodoissa.

Luterilaisuudessa arjen kutsumus on yhtä merkityksellistä. Arjen painoarvon näkeminen on luterilaiselle todellisuudelle ominaista. Usko ei liity vain johonkin uskonnolliseen elämänalueeseen vaan koskettaa koko ihmisen elämäntodellisuutta. Elämä on Jumalan elämää kokonaisuudessaan eikä kirkko myöskään voi ajatella omistavansa sitä. Tämä tuo läsnäolon ja mukana kulkemisen osaksi teologiaa.

Missä jamassa on kirkossa läsnäolon teologia?

– Kylläpä on vaikea kysymys vastattavaksi!

– Mutta on kyllä sanottava, että ei se kauhean heikossa hapessa ole. Kun ajattelen sitä, miten kirkko tällä hetkellä työnsä, toimensa ja elämänsä kautta pyrkii asettumaan sinne, missä ovat tämän yhteiskunnan hauraat kohdat, notkelmat ja marginaalit, niin voi sanoa, että tällä hetkellä se on kirkon olemisen tavassa ja tässä yhteiskunnassa aika luontevaa.

Ajattelen esimerkiksi sitä, miten toimitaan sosiaalisen marginaalin ja köyhyyden keskellä. Tai kun katsotaan, miten toimitaan yhteiskunnan suojaa hakevien tai sitä vailla olevien parissa – silloin puhutaan erityisesti tänne tulleista, mutta tällaista kokemusta on kyllä myös täällä kasvaneiden piirissä.

Samalla kun kirkko on lähempänä kansalaisyhteiskuntaa, niin työssään ja elämässään se pyrkii tunnistamaan marginaalit. Se on hyvä suunta.

Tämä ei koske pelkästään diakoniaa vaan myös nuorisotyötä, sielunhoitotyötä jota tehdään vaikkapa mielenterveytensä kanssa kamppailevien kanssa ja monia muita aloja.

Kyseessä on sellainen perusnäkymä, jossa nähdään Kristuksen asuvan siellä, missä on elämä kaikkein haurainta ja turvattominta ja rikkinäisintä.

Missä ovat ilon ja huolenaiheet Suomessa?

– Ilonaiheista on sanottava, että kansainvälisesti ja historiallisesti elämme tavattoman hyvinvoivassa ja turvallisessa paikassa, jossa valtaosalla on kohtuullisen hyvä elämä. Se on poikkeuksellista historian perspektiivissä. Minun elinaikanani täällä ei ole koettu sotaa eikä kollektiivista nälkää – vaikka on leipäjonoja.

Notkelmat, joissa ei ole päästy tämän hyvinvoinnin osaksi, ovat kuitenkin putoamassa entistä syvemmiksi. Lisäksi hyvinvoivan enemmistön näkökulmasta nämä ihmiset ovat pudonneet näkymättömiin.

On erittäin hienoa, millä tavoin arjen kansainvälisyys ja kansallista laajempi perspektiivi on avautunut. Jos ajattelen vaikka omien lasten sukupolvea, niin maailma näyttäytyy valtaosalle kansallista elämisen piiriä laajempana.

Tämän heijastusvaikutuksena on tullut myös esiin kansallisen suojautumisen piirteitä. Populistisia liikkeitä, joitten nousussa ja retoriikassa, tavassa katsoa, on jotain pelottavaa tai ainakin huolestuttavaa.

Toiset ihmiset voidaan nähdä taustansa ja lähtökohtansa takia uhkana ja sitten pyritään reagoimaan tästä käsin. Ajattelutapa näyttää vaikuttaneen yleiseen kielenkäyttöön, jossa katsotaan, että marginaalit ovat lähtökohtaisesti uhka joko taloudelle tai turvallisuudelle ja siitä syystä meidän tulisi torjua syrjäytymistä – ei siis näiden ihmisten itsensä takia vaan sen takia, mitä tästä seuraa. Tällaisen puhetavan jäljet pelottavat.

Kuka omistaa luonnon ja työn?

– Kirkon luovuttamaton lähtökohta on se, että elämme Jumalan maailmassa ja ihmiset ovat erottelematta Jumalan kuvia. Silloin ei elämää voi katsoa kansallisesta, ei edes uskonnollisesta näkökulmasta. Kaikki ihmiset, eivät vain suomalaiset, ovat Jumalan kuvia.

– Kysymys ei ole vain muualta tulleista vaan ylipäänsä sivuun jääneiden maailmasta. Maailmassa jossa sosiaaliset etäisyydet kasvavat ja jota kuvataan kuplina, kirkon erityisrooliin kuuluu luovuttamattoman ihmisarvon korostaminen ja sen pohjalta toimiminen.

elämme Jumalan maailmassa ja ihmiset ovat erottelematta Jumalan kuvia. Silloin ei elämää voi katsoa kansallisesta, ei edes uskonnollisesta näkökulmasta. Kaikki ihmiset, eivät vain suomalaiset, ovat Jumalan kuvia.

Meidän tilanteessamme kirkko on yksi niitä niitä harvoja toimijoita, jotka ylittävät sosiaaliset ja kulttuuriset rajat ja jolla on kosketuspinta niiden yli ihmisten maailmaan. Ympäristössä jossa herkästi syntyy epäluulon ja epäluottamuksen puhetapaa, kirkolla on mahdollisuus rakentaa luottamuksen puhetta. Se on yhteisö, jossa jokainen ihminen on kirkon perspektiivissä samankaltainen.

Kuivasjärven seurakuntakodilla kerättiin vaatteita pakolaisille syksyllä 2015
Kuivasjärven seurakuntakoti täyttyi 7.9.2015 kattoaan ja pihaa myöten ihmisten lahjoituksista Oulun ja lähialueiden pakolaisille.
Purkautuuko hyvinvointi ja lisääntyykö eriarvoisuus Suomessa?

– Sehän on kiinni siitä, mitä yhteiskunnallisesti tahdotaan. Eivät tällaiset virtaukset ja kehityssuunnat tapahdu automaattisesti. Tämä on ihmisten maailma, jossa vaikuttavat ihmisten päätökset, joihin voi vaikuttaa.

– Olen itse kasvanut ympäristössä, jossa sodan jälkeisten vuosikymmenten aikana oli yhteinen motivaatio: tehdään lapsille parempi elämä. Se on kantanut minunkin sukupolveni ajan. Nyt katse on kääntynyt siihen, miten voidaan suojata se hyvä, mikä on saavutettu. Kysymys on myös yksityisen omistamisen halun kasvusta.

Kirkko on uskonyhteisö, joka käy vuoropuhelua Jumalan kanssa, armon ja oikeudenmukaisuuden yhteisö. Kyse on ihan kirkon perustehtävästä ja jos kirkko lakkaa pitämästä jumalanpalveluksia, niin se on sisältä ontto.

Selviytyäkseen ja saadakseen paikan yhteiskunnassa henkilökohtaisen pärjäämisen ja paikan saamisen tarve on kasvanut. Myös pelko sen menettämisestä on kasvanut. Kaikilla aloilla on pyrittävä suojaamaan ja turvaamaan oma kilpailukyky.

Tässä ympäristössä armolla ja kristillisen uskon ytimillä on paljon kaikupohjaa. On kuitenkin toinen kysymys, miten osataan välittää tämä viesti.

– Kun sanotaan, että on turvattava omaa ja kansallista selviytymistä, niin kirkolla on merkittävä tehtävä vastakulttuurin edustajana.

Miten kirkko voi toimia vastakulttuurin edustajana?

– Kirkko on uskonyhteisö, joka käy vuoropuhelua Jumalan kanssa, armon ja oikeudenmukaisuuden yhteisö. Kyse on ihan kirkon perustehtävästä ja jos kirkko lakkaa pitämästä jumalanpalveluksia, niin se on sisältä ontto.

Yhteiskunnan näkökulmasta se on ihan olennaisin kirkon rooli. Jos yhteiskunnasta lakkaa vuoropuhelu Jumalan kanssa, niin kyse on suljetusta maailmasta, jossa ei ole mitään muuta kuin asioiden tehokas hoitaminen ja oma selviytyminen. Jos kirkot lakkaavat pitämästä jumalanpalveluksia, niin se on pelottavan yksiulotteinen maailma.

Kuvittele maailmaa, jossa kukaan ei rukoile!

Avaran taivaan alla -messu Rotuaarilla helatorstaina 25.5.2017 Oulussa keräsi 600 osallistujaa. Kuva: Sanna Krook

– Toiseksi kirkko toimii perustyönsä ja seurakuntiensa kautta monella tapaa verkottuneesti vahvistamassa ihmisten kokonaista hyvää elämää. Sen yhtenä ulottuvuutena on se, mistä tässä on puhuttu yhteiskunnallisena työnä. Kirkko on oman ihmiskäsityksensä pohjalta toimiva yhteisen hyvän rakentamisessa.

Lisäksi kirkon tulee osallistua julkiseen keskusteluun näiden edellä mainittujen näkökohtien pohjalta. Siis keskustella yhteiskunnan ja elämän perustavista ehdoista. Silloin kirkon toimijat eivät tee sitä ylhäältäpäin; siis ei opettaen vaan osallistuen.

– Kirkko ei omista elämää tai sen perustavia ehtoja ja siksi se voi ainoastaan avata niitä keskustelussa näkyviin. Kirkon tila yhteiskunnassa on sen kaltainen, että sillä on poliittisia heijastusvaikutuksia. Tämä on näkynyt siinä, että kirkolla on ollut hallitusohjelmiin omia näköalojaan.

Vastaavalla tavalla on pyritty vaikuttamaan turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaan.

Tai köyhyyskysymykseen, jossa kirkon näköala on se, että ei tule mennä sellaiseen köyhyyspolitiikkaan, jossa köyhiä kohdellaan eri tavalla kuin muita.

– On hyvä kysymys, pitäisikö kirkon ja piispojen olla aktiivisempi, kuten Anna-Stina Nykänen Helsingin Sanomissa (30.10.2017) ehdotti. Samalla tulee olla tarkka, ettei synny päivystävien piispojen ja pappien rotua, joka kommentoi kaikkea ja menee mukaan markkinaehtoisen julkisuuden määrittelemään esityslistaan.

Kirkon viesti on siinä, että kaikkein olennaisimmat suhteet maailmassa eivät ole markkinasuhteita.

Luterilainen näkökulma on myös se, että Anna-Stina Nykänen Lutheriin vedoten jutussaan toteuttaa yleistä pappeutta. Kirkon osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ei ole vain tiettyjen kasvojen asia.

Mihin suuntaan kirkossa osaamista ja osallistumista tulee kehittää?

– Pääasia on se, että tekee työnsä hyvin ja kuulee sitä sosiaalista ihmisten todellisuutta, jossa eletään.

Jos vierailen Afrikassa tai Etelä-Amerikassa, niin siinä peilissä korostuu se, että meillä on vahva uskontulkinnan perinne, mutta joudun kysymään, että pystytäänkö meillä tekemään yhteiskunta-analyysia samalla tavoin kuin eteläisten maiden kirkoissa joudutaan tekemään. Voidaanko meilläkin tehdä yhteiskunta-analyysia ja kontekstualisoida sitä teologista osaamista, mikä meillä on vahvaa?

Tähän voisi panostaa uudella tavalla paikallistasolla.

– Olennaista on se, miten tarkasti kuulee ja näkee. Vuosien takainen opintomatka Rotterdamissa opetti tätä hyvin. Olimme alueella, jossa oli paljon maahanmuuttajia ja myös paljon sosiaalisia vaikeuksia. Saimme tunnin aikaa ja kartan käteen. Kukin käveli yksin ja teki havaintoja, siis katsoi tarkasti. Sitten palattiin ja kerrottiin, mitä oli nähty. Tämän jälkeen alueen tuntijat kommentoivat havaintoja.

Tämänkaltainen tunnistaminen, että kysytään mitä täällä minun ympäristössäni näkyy, on sellaista yhteiskunta-analyysia, jota pidän hedelmällisenä. Se ei ei lähde valmiista kehyksestä vaan katsomme, mitä ihmisten elämä on ja mitä siitä olisi tunnistettavissa, ymmärrettävissä.

Sen jälkeen kysymme, että miten tätä voi tulkita ja miten kristillisen uskon perintö voi reflektoida sen kanssa. Tämä toimintatapa voi olla hedelmällinen työssä.

– Olennaista kirkon yhteiskunnallisessa työssä on se, että perspektiivi ihmisten elämäntodellisuuden kokonaisuuteen säilyy.

 

Haastattelun jälkeen viriää vielä keskustelu harvaan asutusta maaseudusta ja kaupungeista. Arkkipiispa Mäkinen innostuu puhumaan kaupungistumisesta, joka maailmanlaajuisesti muuttaa maailmaa.

– Kaupungistuminen on iso ja keskeinen asia niin Suomessa kuin globaalisti. Emme tiedä vielä, mitä siitä seuraa. Näin hiljattain erään ennusteen siitä, missä ovat suurimmat kaupungit maailmassa tämän vuosisadan lopulla, siis vuonna 2100. Ne ovat Lagos, yli 90 miljoonaa asukasta, ja Dar Es Salaam, yli 70 miljoonaa asukasta. Tällaiset ennusteet murtaisivat toteutuessaan perinteisiä valtioiden rajoja ja nostaisivat vahvasti esiin kaupunkien merkityksen.

En ole varma, olemmeko kirkkona tunnistaneet tämän kehityskulun ja sen haasteet riittävästi.

 

Arkkipiispan kuva: Aarne Ormio

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *