1.12.2017 / historia, teologia

Emäntänä, saarnaajana, poliitikkona – monisäikeinen suomalaisnaisten luterilaisuus

Julkaistu Kategoriat historia, teologia
Jaa:
  •  
  •  

Reformaatio ja sitä seuranneet vuosisadat eivät järkyttäneet perinteisiä sukupuolirooleja.  Miehen ja vaimon tai miehen ja naisen erilaiset roolit luterilaisissa kodeissa tai seurakunnissa, samoin kuin  julkisessa elämässä, säilyivät  Suomessakin olennaisilta osin ennallaan.  Tältä näyttää, kun lehteilemme historiankirjoja tässä ajassa ja paikassa. Panoraama 2000-luvun tasa-arvoisemman yhteiskunnan kukkulalta voi kuitenkin jättää mielenkiintoiset sivupolut katveeseen. Millaisia säikeitä naiset kutoivat suomalaisluterilaiseen kankaaseen vuosisatojen mittaan?

Luterilaisuus ei haastanut yhteiskunnallista ja kulttuurista sukupuolieroa. Varttuneemmalla iällä aviosäätyyn astuneen Martin Lutherin (1483-1546) näkemyksessä sukupuolilla oli itsestään selvästi erilaiset roolit, olihan hän aikansa poikalapsi. Lutherin mukaan Jumala oli määrännyt naisen syntiinlankeemuksen seurauksenamiehen käskyvallan alle, eikä siihen ollut suotavaa puuttua. Kuitenkin Luther tunnusti naisen ja miehen välisen ja toisiaan täydentävän kumppanuuden. Hän myös painotti sukupuolten luotua ja spirituaalista tasa-arvoisuutta.

Reformaatio ei tunnetusti avannut naisille pappisvirkaa, ja se myös salpasi reitit luostareissa elettyyn hengellisyyteen. Toisaalta naisen arkielämän kokemukset perheenemäntinä ja äiteinä pyhitettiin Lutherin opetuksen pohjalta. Avioliitto, jossa nainen synnytti ja hoiti jälkikasvuaan, oli protestanttiteologien mielestä perussyy naisen olemassaololle.

Luterilaisuuden myötä avioituneiden pappien puolisoista muodostui tärkeitä roolimalleja perheeseen ja omaan seurakuntapiiriin. Pappien vaimoja katsottiin yläviistoon: heidän tuli olla ylipäätään kristillisen elämän esikuvia, mutta myös näyttää erityisesti myös kuuliaisen aviovaimon mallia. Pappilan emänniltä odotettiin paneutumista kristilliseen hyväntekeväisyyteen ja lasten kasvatukseen. Osaava taloudenpito vaati pyyteetöntä omistautumista, kuten Seitsemän veljeksen Aapon hyvän emännän määrittelyssä selkeästi tuli ilmi.

Oliko marttojen joukossa sijaa marioille? Vaimensiko hurskaan emännän vaade naisäänet, jotka etsivät hengellisyydestä kaikupohjaa?

Huutavan ääni korvessa?

Nainen ei noussut sunnuntaina saarnapönttöön, mutta saattoi julistaa Herran sanaa torpissa ja tuvissa. Luterilaisuuden lukutaidon ihanne soi naisille mahdollisuuden säädystä ja asemasta riippumatta lukea ja tulkita Raamattua ja uskonnollista kirjallisuutta itsenäisesti ja omalla kielellään. Niinpä paimentyttö Liisa Eerikintyttären vavahduttava lukukokemus  Totisen kääntymisen harjoituksesta sysäsi vuonna 1756 liikkeelle herätyksen, joka johti rukoilevaisuuden syntyyn, siis johonkin aivan uuteen. Maallikkovetoisissa herätysliikkeissä Liisan jalanjälkiä seurasivat muutkin kanssasisaret. Irma Sulkusen mukaan 1700-luvun herätysliikkeet jopa muodostivat naisten järjestäytymisen ensimmäisen vaiheen.

Nainen ei noussut sunnuntaina saarnapönttöön, mutta saattoi julistaa Herran sanaa torpissa ja tuvissa. Luterilaisuuden lukutaidon ihanne soi naisille mahdollisuuden säädystä ja asemasta riippumatta lukea ja tulkita Raamattua ja uskonnollista kirjallisuutta itsenäisesti ja omalla kielellään.

Naisvetoinen, mutta yhtä lailla molempia sukupuolia houkuttanut herätysliike syntyi muiden muassa Uukuniemellä 1905, kun köyhä ja oppimaton Helena Konttinen (1857-1913) – jota Päivi Salmesvuori on kiinnostavalla tavalla tutkinut –  aloitti horrossaarnansa. Parannus-ja opetussaarnojen sekä profetioiden lisäksi Konttinen opasti kuulijoitaan käytännön elämässä, esimerkiksi tarjoten parannuskeinoja sairauksiin. Kirkossa Konttiseen suhtauduttiin ristiriitaisesti. Polveilevien ja ilmestyskirjamaisten saarnojensa arvostelun Konttinen kuittasi lyhyesti ”oppineiden sorroksi”. Toisaalta hänellä oli myös kannattajia ja hyvät suhteet paikalliseen papistoon.

Profetoiminen oli sukupuoli- ja säätyrajat ylittävä armolahja. Kansannaiset Liisa tai Helena eivät haastaneet vakavasti yhteisönsä pappien asemaa, mutta heidän auktoriteettinsa ylitti maanpäällisen hengellisen regimentin rajat, koska he puhuivat Jumalan välikappaleina sanoja, joita heidän oli ymmärryksensä mukaan Jumalan tahdosta välitettävä.

Läpi kristillisen historian, myös luterilaisuuden, ovat naiset avanneet äänensä  ja keränneet kuulijoita yli sukupuolirajojen, oli kyse sitten kielilläpuhumisesta, unissasaarnaamisesta tai profetoinnista. Ehkä hengen saaneet emännät ja piiat eivät olleet luterilaisuuden valtavirtaa, mutta kuitenkin sitkeä, silloin tällöin esiin pulpahtava ja omaa uomaansa kulkeva juonne. Niin herätysliikkeissä kuin kirkossakin on naisilla ollut ydinrooli kristilliseen perinteeseen kasvattajina. Näihin päiviin saakka pyhäkoulunopettajat ovat olleet perinteisesti naisia.

Luterilaisuuden ja heräävän kansallisuuden liitto vaimensi joitakin naisten pyrkimyksiä, mutta ennen muuta se viritti jälleen uusia hankkeita, joissa naiset saattoivat toteuttaa omaa kristillisyyttään. Nämä pyrinnöt saivat selkänojaa Lutherin teksteistä.

Yhteiskunnallinen äitiys

Kirsi Stjernan mukaan naiskirjoittajat ylettivät jo 1500-luvulla äitiyden kutsumuksensa huoleksi koko maailmasta. Raamatullisen tietämyksensä voimaannuttamina nämä maallikkoteologit kohdensivat teologisen tulkintansa myötätuntoisuuteen, haavoittuvien ja kärsivien puolustukseen

Nämä vanhat alkujuuret versoivat autonomian aikana myös Suomessa erilaisten yksilön kasvatukseen ja vapautukseen tähtäävien liikkeiden muodossa. Naisasianaiset alkoivat tulkita uudelleen naisen kutsumuksen toimintakenttää. Luther oli tähdentänyt jokaisen ihmisen yhdenvertaisuutta Jumalan edessä, mikä tarkoitti myös jaettua vastuuta yhteiskunnasta. Orastavan kansalaisyhteiskunnan muotoutuessa koti laajeni käsittämään julkisen areenan erityiset tilat. Niillä naiset saattoivat toteuttaa äidillistä kutsumustaan opettajina, sairaanhoitajina ja sosiaalisten turvaverkkojen kutojina.

Pirjo Markkola on todennut kristillissosiaalisen ja moraaliseen uudistusliikkeen avanneen eri säätyjen naisille vaikuttamisen väyliä muuttuvassa yhteiskunnassa 1800-luvun lopulla. Markkolan mukaan hoivaava valta käsitti tapoja, joilla paljolti keskiluokkaiset naiset elivät uskontoaan todeksi ja toivat lähimmäisenrakkauden periaatteelle pohjautuvia toimintatapoja yhteiskuntaan. Tämä sukupuolittunut säie on kantanut näihin päiviin saakka. Edelleenkin politiikassa nähdään ajattelua, jonka mukaan naisten toiminta-areenaa ovat erityisesti sosiaali-, terveys-, ja opetussektorit.

Miten uskonto oli sovitettavissa naisten emansipaation ja taisteluun sukupuolten tasa-arvosta? Raamatun nojalla naisten aktiivista yhteiskunnallista roolia sekä edistettiin että vastustettiin. Piispa Gustaf Johansson torjui vuonna 1885 jyrkästi sukupuolten tasa-arvon vaatimuksen. Se oli vastoin jumalallista yhteiskuntajärjestystä. Vaikka luterilaisen kirkon papisto ja ylin johto suhtautuivat parhaimmillaankin penseästi, mutta jopa äkeän torjuvasti  naisten toimijuuteen, pyrkivät naiset nivomaan kristillisyyden ja naisasian yhteen oman teologisen tulkintansa kautta.

Suomen ensimmäisessä eduskunnassa kristillisyyden, emansipaation ja kansallisuuden ristipaineet heijastuivat naisedustajien kannoissa. Suomalaisessa puolueessa ja Suomen Naisyhdistyksessä vahvasti vaikuttanut Aleksandra Gripenberg (1857-1913) oli fennomaani, joka halusi kohottaa kansan naisen asemaa. Gripenberg suhtautui myös myönteisesti herännäisyyteen, koska arvosti sen roolia naisten itsenäisessä hengellisessä herättämisessä yli sosiaalisten rajojen. Myös Hilda Käkikoski (1864-1912) otaksui, että jos äänioikeutta ajavat naiset vain onnistuisivat vakuuttamaan epäilijät siitä, ettei naisasia tuhoa kotia tai ole ristiriidassa kristinuskon kanssa, niin nämä rauhoittuisivat.

Ensimmäisten naiskansanedustajien joukossa vaikuttivat poliittisesti eri laidoilta tulevat naiset, joita yhdistivät samat tavoitteet ja joiden ajatusmaailmaan liittyivät uskonnon erilaiset ymmärrykset.

Gripenbergiä ja Käkikoskea vastustivat ne konservatiiviset miehet ja naiset, joiden mukaan sukupuolten tasa-arvo oli syvästi ja sovittamattomasti ristiriidassa tosi kristillisten periaatteiden kanssa. Lisäksi monet feministeistä eivät nähneet ylipäätään mitään yhtymäkohtaa feminismin ja organisoidun uskonnon välillä. Ensimmäisten naiskansanedustajien joukossa vaikuttivat poliittisesti eri laidoilta tulevat naiset, joita yhdistivät samat tavoitteet ja joiden ajatusmaailmaan liittyivät uskonnon erilaiset ymmärrykset. Siinä missä kansainväliseen naisliikkeeseen kiinnittynyt Gripenberg piti kristinuskoa nimenomaan protestanttisessa muodossa kaiken emansipaation lähteenä, niputti sosialisti, papin tytär Hilja Pärssinen (1871-1935) kaikki uskonnot sosialismin kattoideaalin alle, sinänsä uskontoa torjumatta. Toisaalta Pärssisen aloitteet ja toiminta naisten ja lasten suojelemiseksi heijastivat samaa lähimmäisenrakkauteen pohjautuvaa ihannetta kuin naisasianaisilla.

Luterilaisuudesta avautui vuosisatojen kulussa monia erilaisia eletyn  uskonnon muotoja, jotka ammensivat oman aikansa teologisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstista ja myös muokkasivat niitä. Sata vuotta sitten naiset sanoittivat uskontoa omilla äänillään saarnaten, käytännön hoivatyössä tai linjaamalla valtiollista politiikkaa eduskunnan puhujapöntössä. Uskonnon, sukupuolen ja politiikan monimuotoiset tulkinnat eivät ole hävinneet myöskään tämän päivän sekularisoituvasta Suomesta. Tähän kaleidoskooppiin tuovat omia, uusia  sävyjään  uskonnolliset ja kulttuuriset ideat, jotka eivät piittaa kansallisista tai tunnustuksellisesta rajoista.

 

Sari Oikarinen on teologi

Artikkelikuvassa Suomen ensimmäisen eduskunnan naiskansanedustajat vuodelta 1907. Kuva: Kansallisarkisto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *