”Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ihmiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Tämä George Orwellin Eläinten vallankumouksesta mukailtu lause heijastaa ajatuksia, joita päivittäinen työni ulkomaalaistaustaisten ihmisten kanssa synnyttää. On hetkiä, joina heidän elämäntarinoistaan välittyvää eriarvoisuutta on mahdotonta jäsentää. Lähdin kuitenkin yrittämään ja tapasin kansainvälisen oikeuden professorin Martti Koskenniemen. Opin valtavasti. Seuraavassa ajatuksiani keskustelumme pohjalta.
Kansalaisia ja ei-kansalaisia
Valtion suvereniteettiin (itsemääräämisoikeuteen) eli täydelliseen ja ehdottomaan valtaan päättää alueestaan ja hallinnostaan, kuuluu ajatus kahdenlaisista ihmisistä: kansalaisista ja ei-kansalaisista. Kansalaisilla ja ei-kansalaisilla on erilaiset mahdollisuudet olla ja toimia siinä valtiossa jossa he oleskelevat. Vallalla oleva järjestelmä toimii poikkeuksetta niin, että kansalaiset ovat vahvemmassa asemassa.
Ajatus valtiosta ja sen kansalaisista pitää sisällään myös idean, että valtion tulisi suojella oman maansa kansalaisia. Ongelmalliseksi tilanne muodostuu, jos jokin valtio ei pysty tähän esimerkiksi sodan takia ja sen kansalaiset pakenevat löytääkseen turvaa jostain muualta, toisesta valtiosta. Tällöin nämä kansalaiset ovat toisen kuin ainakin oletusarvoltaan nimenomaan heidän etuaan ajavan valtion armoilla. Erityisesti EU-alueen ulkopuolelta Suomeen tulevat ovat haavoittuvia. Heidän pakonsa syynä voi olla, että heidän kotimaansa viranomaiset eivät voi suojella kansalaisiaan, viranomaisia ei välttämättä ole, tai pahimmassa tapauksessa juuri heitä paetaan.
Joukko kansainvälisiä sopimuksia määrittää sitä, miten toisista maista muuttaviin tai pakeneviin kansalaisiin x, y ja z tulisi suhtautua. Nämä sopimukset edellyttävät sitoutumista ja tietynlaista hallinnollista menettelyä (esimerkiksi maahan tulleiden kuulemista ), mutta mitä todellisuudessa tapahtuu, on kuitenkin hyvin paljon poliittisista vaikuttimista kiinni. Suvereeneilla valtioilla on suuri harkintavalta, kun ne toteuttavat ulkomaalaisten maahan saapumisesta koskevaa lainsäädäntöä.
Ulkomaalaisia koskevaa lainsäädäntöä Suomessa on muutettu useita kertoja sen jälkeen, kun Suomeen saapui aiempaa suurempi joukko muunmaalaisia vuonna 2015. Siihen, toteutuvatko oikeusvaltion takeet ulkomaalaisten kohtelussa, on monikin jo julkisesti ottanut kantaa. Mielipiteet menevät ristiin. Esimerkiksi oleskelulupia koskeva lainsäädäntö on oikeudellisesti tulkinnanvaraista. Tehdyt päätökset perustuvat usein politiikkaan ja arvoihin. Ne ovat siis sidottuja siihen politiikkaan ja niihin pyrkimyksiin, joita kulloinenkin hallitus haluaa ajaa ja toteuttaa. Jos ollaan huolestuneita siitä, noudatetaanko oleskelulupaprosesseissa lakeja ja toteutuvatko niissä ihmisoikeudet, tarkastellaan siis vallalla olevan poliittisen linjauksen toteutumista lakien tulkinnoissa.
Oikeus on kompromissi
Oikeus on kompromissi, joka toteutuu eri intressien välillä, ei mikään absoluuttinen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteuma. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisille ja niiden lähtökohtainen määrittely perustuu erityisesti yleismaailmalliseen ihmisoikeuksien julistukseen (1948). Ihmisoikeussopimuksia on sittemmin täydennetty muun muassa kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevalla sopimuksella (1966) ja taloudellisia, sivistyksellisiä ja sosiaalisia oikeuksia koskevalla sopimuksella (1966), naisten oikeuksien sopimuksella (1979) ja lapsen oikeuksien sopimuksella (1989). Esimerkiksi näihin sopimuksiin voidaan vedota keskusteltaessa siitä, miten kaikkia tietyn valtion alueella oleskelevia ihmisiä tulisi kohdella. Todellisuudessa ihmisoikeuksien loukkauksista seuraavia konkreettisia sanktioita on olemassa vain hyvin vähän, ne ovat vaikeasti toimeenpantavia ja erityisesti kolmansien maiden kansalaisten on vaikea puolustautua, jos heidän ihmisoikeuksiaan loukataan.
Lakiuskollisuutta pidetään hyvin suomalaisena ilmiönä. Tulisi kuitenkin pitää mielessä, että laissa on aina ollut tulkinnanvaraa. Se, miten sitä eri aikoina toteutetaan ja toimeenpannaan riippuu juuri tästä. Suomi ei ole koskaan ainakaan itsenäisyytensä aikana suoranaisesti elänyt sellaisen vallan alla, joka syyllistyisi räikeään hyväksikäyttöön. Tämän takia lakiuskollisuutemme on suuri, eikä kyseenalaistamisen kulttuuria juuri esiinny.
Lakiuskollisuutta pidetään hyvin suomalaisena ilmiönä. Tulisi kuitenkin pitää mielessä, että laissa on aina ollut tulkinnanvaraa ja se miten sitä eri aikoina toteutetaan ja toimeenpannaan riippuu juuri tästä.
On helppoa arvostella muita, jos on kansalainen yhdessä maailman varakkaimmista ja hyvinvoivimmista valtioista. Ja kun voi verrattain vaivattomasti matkustaa ja muuttaa maasta toiseen sekä nauttia ainakin jokseenkin toimivan valtiollisen järjestelmän tarjoamasta turvallisesta kehyksestä. Silloin voi kuitenkin olla vaikeampaa asettua toisen, muualta maahan tulleen ihmisen asemaan. Nykyinen tai historiallinen viitekehys puuttuu; ei muisteta sitä, että myös Suomessa asuvat ovat joutuneet pakon edessä pakenemaan tai etsineet hyvinvointia muualta. Oma siirtolaisuuden kokemus vaikuttaa pyyhkiytyneen kollektiivisesta muistista pois. Toisen asemaan asettumista voisi yrittää kuvitellen, miltä mahtaisi tuntua, jos ei saisikaan matkustaa minne haluaa, milloin haluaa ja miten haluaa? Jos sinua ei huolittaisi muihin maihin, riippumatta siitä, että käytössäsi olisi huomattavia summia rahaa?
Norsukäyrän seuraukset
Niin kutsuttu norsukäyrä voi selittää ainakin osan niistä vastakkainasetteluista, joita Euroopan valtioissa tällä hetkellä todistamme. Usein poliittisten toimijoiden hampaissa ovat maahanmuuttoon ja siirtolaisuuteen liittyvät kysymykset ja niitä pyritään instrumentalisoimaan monenlaisten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Yhdysvaltalaisen professorin Branko Milanovicin laatima norsukäyrä (elephant chart, The Guardian 2017) selittää maailmantilannetta tuloerojen näkökulmasta. Sitä tarkasteltaessa selviää, että jotkut ihmisryhmät ovat onnistuneet kasvattamaan tulojaan huomattavasti viime vuosikymmenien aikana. Toiset taas ovat jämähtäneet ikään kuin paikalleen. Näitä ryhmiä ovat erityisesti kaikkein köyhimmät sekä niin sanottu keskiluokka; heidän tilanteensa ei ole sanottavasti muuttunut. Keskiluokalla on yleensä poliittista vaikutusvaltaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa esimerkiksi äänestämällä, mikä taas usein puuttuu kaikkein köyhimmiltä. Syksyllä 2017 Credit Suisse -pankin tutkimuslaitos totesi, että maailman rikkaimman yhden prosentin varallisuus ylitti 50% rajan; yhdellä prosentilla väestöstä on siis enemmän varallisuutta kuin lopulla 99% yhteensä.
Näin on syntynyt se alemman keskiluokan kapina, jota todistamme Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Turhautuminen ja näköalattomuus johtavat toisaalta poliittisen ”eliitin” hylkäämiseen, toisaalta kaikkein huonoimmassa asemassa olevien syyllistämiseen. Toimeentulosta huolehtiminen kaventaa maailmanpiiriä, eikä aikaa silloin välttämättä käytetä suuremman kontekstin analysoimiseen. Joidenkin mielestä tämä selittää sitä, miksi näemme populismin saavuttavan jatkuvia poliittisia voittoja Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Eriarvoisuus lisää vastakkainasetteluja. Mitä enemmän yhteiskunnassa on eriarvoisuutta, sitä alttiimpia olemme luopumaan demokratiasta ja siirtymään kohti plutokratiaa eli järjestelmää, jossa valta jakautuu omaisuuden määrän ja yleisen kunnioituksen perusteella (The Guardian 2017). Demokratiasta irti päästäminen tuskin kuitenkaan on omien etujemme mukaista.
Turhautuminen ja näköalattomuus johtavat toisaalta poliittisen ”eliitin” hylkäämiseen, toisaalta kaikkein huonoimmassa asemassa olevien syyllistämiseen.
Asiantuntijat pitävät erittäin huolestuttavana, että nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä olemme hyvinkin valmiita sanoutumaan irti ihmisoikeussopimuksista, jos niiden soveltamisen kohteena ovat muut kuin oman maan kansalaiset. Näiden sopimusten tarkoituksena kun olisi suojella meitä kaikkia kansalaisuuteen katsomatta. (Esimerkiksi Väkiparta 2017) On alettu vastustaa moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden ihanteita, vaikka ihminen on aina ja kaikkina aikoina elänyt moninaisissa yhteiskunnissa. Ajatus homogeenisesta kansallisvaltiosta on historiallisessa perspektiivistä tarkasteltuna uusi, eikä se käytännössä toteudu sellaisenaan missään.
Nykyinen maailmanjärjestyksemme on tehnyt liikkumisesta yhä helpompaa, ja tiedonsiirron nopeutuminen antaa mahdollisuuden syy-yhteyksien lähempään tarkasteluun. Se, että kuvittelemme voivamme elää jonkinlaisessa tyhjiössä ilman kosketusta muuhun maailmaan, on yksinkertaisesti utopia. Näkemämme viime vuosien pakolaistilanne Euroopassa on vasta pienen pieni osa sitä, mitä köyhemmät valtiot ovat todistaneet ja minkä keskellä ne ovat eläneet jo vuosikymmeniä eri puolilla maailmaa (Helsingin Sanomat 2017; Väkiparta 2017). Tämän lisäksi ilmastonmuutos ja väestönkasvu tulevat vääjäämättä lisäämään kansainvälistä muuttoliikettä tulevaisuudessa. Ellemme ole tähän valmiita, joudumme pahenevaan konfliktien kierteeseen.
Lopuksi
Sitten on vielä kysymys vastuusta. Vaikka emme suvereenina kansallisvaltiona pitäisikään muiden maiden kansalaisten inhimillistä kohtelua ensimmäisellä sijalla – koska heidän puolustajansa on lähtökohtaisesti toinen valtio – tulisiko meidän kuitenkin kantaa kansainvälistä vastuuta? Voimme tuskin olla jakamatta vaurauttamme ja eristäytyä omien rajojemme sisäpuolelle. Yhtäältä on kysymys oikeudenmukaisuudesta: oman hyvinvointimme kasvattaminen on hyvin läheisesti sidottu maailman eriarvoisuuteen eli siihen, että jossain muualla kuin Suomessa tehdään töitä paljon pienemmillä palkoilla ja epäinhimillisemmissä olosuhteissa. Toisaalta on kysymys myös omasta edusta, sillä Suomi ei pärjää ilman muita. Tavaroita ja palveluita ostetaan ulkomailta, että säästetään henkilöstö- ja raaka-ainekustannuksissa, ja olemme riippuvaisia ulkomaankaupasta. Vähän huomiota ovat myös saaneet esimerkiksi Suomen onnistuneet asekaupat Lähi-idän maiden kanssa.
Kristittyinä koemme helposti vastakkainasettelun mahdollisuuden arvoiltaan toisenlaiseen maailmankatsomukseen omaavien kanssa. Siksi olisi hyvä, että muistaisimme ne asiat, jotka ovat kristinuskon ytimessä. Erityisen haavoittuvat ryhmät huomioidaan ja mainitaan erikseen Raamatussa. Kristityn vastuu ulottuu Raamatun historiallisen, patriarkaalisen yhteiskunnallisen suojelujärjestelmän ulkopuolelle. Se kattaa avun sitä tarvitseville – esimerkiksi orvoille, leskille ja muukalaisille. Raamattu sisältää myös voimakasta yhteiskunnallista kritiikkiä eriarvoisuutta vastaan ja ajatuksen ihmisten yhdenvertaisuudesta. Voimakkaimpana yhteiskunnallisena kannanottona voidaan aina pitää rakkauden kaksoiskäskyä ja sitä että Jumala itse on rakkaus. Rakkaus on siis kristityn tärkein elämäntehtävä, eikä sen tulisi tehdä eroa kansalaisten ja ei-kansalaisten välillä.
Kansallisvaltiojärjestelmästä tuskin ollaan luopumassa lähitulevaisuudessa, mutta lakien tulkintaan ja siihen, kuinka pitkälle ja millä tavoin niitä pyritään noudattamaan, voidaan vaikuttaa poliittisesti. Samalla voimme pohtia omaa kuvaamme Suomesta ihmisoikeus- ja sivistysvaltiona. Onko tämä kuva todellinen vai onko ihmisoikeuksia tarjolla vain yhteiskunnan joillekin ryhmille?
Sivistysvaltio ottaa huomioon muiden maiden kansalaiset ja kantaa vastuuta myös asioista, jotka tapahtuvat sen rajojen ulkopuolella. Kristilliseen arvopohjaan kuuluu myös kamppailu tasavertaisuuden puolesta.
Sivistyksellä viitataan yleensä johonkin kasvatuksen kautta omaksuttuun tietoon, henkiseen kehittyneisyyteen, kypsyyteen ja avarakatseisuuteen. Sivistys voi auttaa meitä suhteuttamaan asioita ja hahmottamaan ympäröivää maailmaamme. Sivistysvaltio ottaa huomioon muiden maiden kansalaiset ja kantaa vastuuta myös asioista, jotka tapahtuvat sen rajojen ulkopuolella. Kristilliseen arvopohjaan kuuluu myös kamppailu tasavertaisuuden puolesta. On vähintäänkin arveluttavaa, jos nykyisessä tilanteessa ainoina vaihtoehtoina siirtolaisuuteen liittyvissä kysymyksissä esitetään eriarvoisuuden kasvattamista, tiettyjen ryhmien marginaaliin ajamista ja heidän mahdollisuuksiensa rajaamista. Ranskalainen kirjailija Victor Hugo toteaakin yhteiskuntakriittisessä teoksessaan Kurjat (Les Misérables), että syyllinen ei ole hän joka elää varjossa, vaan hän joka tekee varjon.
Kiitän lämpimästi kansainvälisen oikeuden professoria Martti Koskenniemeä käydystä keskustelusta, kaikesta opitusta ja kokonaisen uuden maailman avaamisesta silmieni eteen.
Viitteet:
Helsingin Sanomat (2017): Suomi rikkoo ehkä lakia palauttaessaan lapsia Afganistaniin, sanoo maailman johtava pakolaisoikeuden tuntija HS-haastattelussa. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005400746.html
The Guardian (2017): The higher the inequality, the more likely we are to move away from democracy. https://www.theguardian.com/inequality/2017/may/02/higher-inequality-move-away-from-democracy-branko-milanovic-big-data
Väkiparta, Kaisa (2017): Sanoilla on väliä. https://www.amnesty.fi/sanoilla-on-valia/
Nora Repo on uskontotieteen tohtori ja työskentelee Helsingin seurakuntayhtymän erityisdiakonian yksikössä paperittomiin siirtolaisiin keskittyvässä Ristin suojassa -projektissa. Hän on Eurooppalaisen kansalaisaloitteen We are a Welcoming Europe koordinaattori Suomessa. https://www.weareawelcomingeurope.eu/