2.10.2017 / politiikka, teologia

Luterilaisena kristittynä kirkossa ja yhteiskunnassa

Julkaistu Kategoriat politiikka, teologia
Jaa:
  •  
  • 2

Luterilaisena kristittynä kirkossa ja yhteiskunnassa

Alkupalat

Mikä aika on menossa Suomessa ja maailmalla? Luterilainen kirkko on haastanut yhteiskunnallista päätöksentekoa sekä puheissa että teoissa viime kuukausina tavanomaista enemmän. Ehkä kyse on vain hetkellisestä aktiivisuudesta tai sitten kyse on signaalista suuremmasta muutoksesta, jossa heijastuu sekä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan käänne että myös luterilaisen kirkon aseman hiljainen muutos valtionkirkosta kansan ja kansalaisten kirkoksi. Lähden liikkeelle tarkastelun teoreettisemmasta reunasta ja yritän hivuttautua teorian maailmasta lopulta askeleen verran kohti ajankohtaisia näkökulmia.

Kuva: Kari Latvus

Otsakkeeseen piiloutuu seuraava kysymys. Onko kristityllä jollakin tavoin erilainen asenne tai agenda riippuen siitä, toimitaanko kirkossa tai yhteiskunnassa? Varsin moni vastannee kysymykseen myöntävästi, sillä usein ajattelemme, että ovathan kirkko ja muu yhteiskunta erilaisille toimintaperiaatteille perustuvia. Siksi kristityllä voi olla erilainen näkökulma asioihin kirkossa ja yhteiskunnassa.

Tästä saattaa kuitenkin seurata jännitteitä tai kahden tason ajattelumalleja. Sitä paitsi: kuka kaipaa takinkääntäjää, joka on yhdelle yhtä ja toiselle toista? Tai henkilöä, joka vaihtaa linjaansa eri tilanteissa kameleontin tavoin ja suojautuu mahdollisia hyökkäyksiä vastaan ympäristönsä värimaailmaan liittymällä?

Kahden toimintatavan taustalla on klassinen kristityn ongelma, joka kiteytyy kahteen voimakkaasti ladattuun teologiseen iskusanaan: armo ja laki. Samaa kiteytystä on haettu myös sanoista usko ja rakkaus. Molemmat sanaparit tulevat luterilaisuuden käsitetehtaasta ja ajavat saman asian jäsentämistä. Sanat ilmaisevat sen pyrkimyksen, että yhteiskunnassa tulisi noudattaa lakia ja rakkautta. Siis kaiken tulisi tähdätä oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen ja perustua yhdenvertaiseen lain ja järjestyksen toteuttamiseen. Vastaavasti kirkossa tulisi toimintaperiaatteena olla usko ja armo. Sen mukaan erehtyvä ihminen saa vastoin tekemiään tekoja uskoa armon itselleen, elämässään erehtyneelle ei annetakaan ansioitten mukaan ja kaikin tavoin syntinen vanhurskautetaan.

Otsake ”kristittynä kirkossa ja yhteiskunnassa” näyttää siis muitta mutkitta ohjaavan kahden takin tai kahden lautasen politiikkaan. Onko kysymys epäselvästä toimintaohjeesta, epäilyttävästi kaksinaamaisuudesta vai kristityn elämään kuuluvasta väistämättömyydestä?

Tarkastelen kysymystä kolmesta näkökulmasta: Luther, Raamattu ja köyhyys. Tuo kolmas teema ei esiinny omana otsakkeenaan vaan kulkee käsittelyssä mukana muiden osien sisällä.

 Lutherin kaksi regimenttiä

Kahden takin ajattelu juontaa juurensa Lutherin käsitykseen Jumalan kahdesta tavasta hallita maailmaa. Molempien hallintatahojen taustaksi on ajateltu Jumalan hyvää tekevä rakkaus, joka ilmenee vain kahdella eri tavalla. Asian kuvaa Helsingin yliopiston systemaattisen teologian internetsivusto seuraavasti:

Luther kehitti alunperin oppinsa kahdesta regimentistä eli hallintavallasta selittääkseen, kuinka Jumala toteuttaa hyvää tahtoaan ihmisiä kohtaan sekä kirkon että maallisen yhteiskunnan kautta. Maallisella regimentillä Luther tarkoitti paitsi hallitsijoita, myös muita auktoriteetteja, kuten lasten vanhempia, joiden kautta Jumala toimii maailmassa, sekä kaikkia ihmisiä toteuttamassa tehtäväänsä yhteiskunnassa. Hengellinen regimentti toteutuu puolestaan kirkon ja sen viranhaltijoiden kautta. Molemmissa regimenteissä Jumalan toiminnan päämääränä on rakkauden toteutuminen. Hän antaa sulasta hyvyydestään ihmisille ruuan ja muut elämän perustarpeet maallisen regimenttinsä kautta ja samoin hän lahjoittaa ikuisen elämän sekä muut hengelliset lahjansa hengellisen regimentin kautta.

Yleisen teologia: systemaattinen teologia

Toiseksi syyksi on Kari Kopperi maininnut ihmisen itsekkyyden. Kahden hallintavallan oppia tarvitaan, koska ihminen on itsekäs ja muistaa helpommin itsensä kuin toisen. Siksi tarvitaan lakia ja järjestystä.

Lutherin käsityksen mukaan toisen hyvä toteutuu yhteisössä, jossa on pelkästään kristittyjä, jotka spontaanisti toteuttavat lähimmäisenrakkauden mukaisia tekoja. Ongelman muodostaa kuitenkin inhimillinen todellisuus. Kristitty on samaan aikaan syntinen ja vanhurskas. Tässä maailmassa ei ole olemassa mitään synnittömien kristittyjen yhteisöä, vaan synti ja sen myötä ihmisen itsekkäät pyrkimykset elävät ja vaikuttavat sielläkin, missä pyritään elämään oikeaa kristillistä elämää. Regimenttiopillaan Luther halusi vastata tähän ongelmaan. Luther uskoo, että evankeliumin todellisuudessa, kirkossa ei tarvita lakia, sillä kristityissä läsnäoleva Kristus vaikuttaa kristityissä oikeaa rakkautta. Yhteiskuntanäkemyksessään Luther uskoi, että toisia varten olemisen etiikka ja kultaisen säännön periaate muodostavat perustan oikealle yhteiskunnalle. Lutherin mukaan kyseessä ei ole mikään erityinen kristillinen keksintö, vaan tämä periaate on ilmausta luomisessa ihmisten sydämiin kirjoitetusta laista. Ongelmana on vain se, etteivät ihmiset halua toimia tämän periaatteen mukaisesti. Luther korostikin, että yhteiskunnassa tarvitaan lakia ja järjestystä siis maallista regimenttiä. Maallinen regimentti pyrkii takaamaan lähimmäisenrakkauden periaatteen vähimmäisvaatimusten toteutumisen inhimillisessä yhteiskunnassa.

Kari Kopperi, Lutherin ajatuksia työstä ja ilosta (esitelmä lapsityön päivillä; katso laajemmin kirjassa Kari Kopperi, Ristin rakkaus)

Luterilainen takinkääntämispolittiikka näyttää siis saavan aika selkeän lähtökohdan ja runsaasti myös tukea, kun sitä tulkitaan suomalaisessa systemaattisessa teologiassa. Ehkä kuitenkin asia kaipaa lisää ja myös kriittistä tarkastelua. Luther muovasi käsityksensä keskellä kuohuvaa 1500-lukua ja tarvitsi yhtä aikaa radikaalin vapauden kirkon uudelle evankeliselle uskolle ja myös riittävän suuren yhteiskunnallisen vakauden. Kapinat, sodat ja muut yhteiskunnalliset rauhattomuudet olisivat olleet suuri uhka hengellisen vallankumouksen toteuttamiselle.

Tavalliselle talonpojalle reformaation suuria kysymyksiä saattoivat olla oikeus kalastaa kreivin omistamasta joesta, lupa metsästää kylän mailla tai vapautus pakkotyöstä. Schwabenin talonpoikien Kaksitoista artiklaa (1525) on julkaistu ensi kertaa Suomeksi tässä Kytkin-lehden numerossa (LINKKI) . Ne antavat kouriintuntuvan kuvauksen ihmisten arjen tarpeista, jotka eivät ehkä olleet kohtuuttomia millään muotoa – ainakaan jos mittatikuksi otetaan kaikkien ihmisten tasavertainen hyvinvointi. Reformaatio natisutti voimakkaalla kädellä myös yhteiskuntarauhaa, mistä esimerkkinä ovat vaikkapa talonpoikaissotaan johtaneet tapahtumat (1524-1525). Sen seurauksena 100 000 tasavertaisempaa kohtelua tavoitellutta talonpoikaa teloitettiin hyvin varusteltujen ruhtinaiden armeijoiden iskiessä heidän kimppuunsa.

Edellä esitettyihin systemaattisen teologian ääniin tulee sen tähden liittää myös historiallinen ja kontekstuaalinen näkökulma. Luther yksinkertaisesti tarvitsi voimakasta hallintokoneistoa suojellakseen uutta uskoa, ja siksi patriarkaalinen hallintokoneisto, joka ulottui perheen päästä kaupungin johtomiehiin ja ruhtinaisiin tarjosi pelkästään hyvää suojellessaan uutta uskoa. Lutherin toimintaympäristönä oli kirkko ja kristinuskokeskeinen maailma, jossa maallisinkin hallintomies oli väistämättä pudonnut jo lapsena kristillisyyden taikajuomapataan. Koko yhteisö oli samalla yhtä kristikuntaa – olkoonkin että uskontulkinnoista käytiin paikoin kiivasta taistelua.

Luodessaan kahden hallintavallan mallin Luther rakensi siihen sisään optimistisen käsityksen lainsäädännöstä, ihmisistä, pankkiiriliikkeistä, työntekemisestä – siis koko yhteiskunnasta. Kriittinen kysymys kuuluu: maksoiko Luther liian kovan hinnan yhteiskuntarauhasta ja myytiinkö kirkon profeetallisen äänen käyttöoikeus liian halvalla? Jos maallinen regimentti myönnetään hyväksi ja Jumalan rakkauden välikappaleeksi, niin sitä on paha seuraavassa hetkessä syyttää vääristä teoista.

Raamattu

Ajatukseen aukeaa osuva ikkuna Raamatusta. Monissa Raamatun teksteissä kuvataan, kuinka Jumala toimii maailmassa, jonka on luonut ja joka on siis Jumalan maailma: hyvää pukkaa  -periaatetta kuvaavat luomiskertomus (Gen 1) ja psalmit (Ps. 104), eikä tälle pitäisi olla loppua. Kenelläkään ei pitäisi olla puutetta, eikä kansan keskuudesta pitäisi löytyä köyhiä lainkaan (Deut. 15:4). Realistinen myöhempi kommentoija kuitenkin tiesi, että ”köyhiä on keskuudessanne aina” ja siksi ”osattomille ja varattomille on osoitettava huomiota” (Deut. 15:11).

Jeesuksen puolestaan kerrotaan suositelleen antamaan keisarille sen, minkä rahatalous vaatii, mutta muistamaan myös Jumalan määräysvallan olemassaolon. (Mark. 12:13-17)

Kristittyjen kokoontumisten kuvaukset tuovat Paavalin kirjeissä esiin yhteisön, jossa rikkaus ja tulot vaihtelevat, mutta jossa pyrittiin myös aterian jakamiseen ja köyhempien muistamiseen yhteisön sisällä. Paavalia on yleensä pidetty minimalistisena köyhyysteologina, mutta Bruce Longeneckerin teos Remember the Poor. Paul, Poverty and Greco-Roman World (Eerdmans 2010) väittää, että Paavalia on tulkittu väärin. Monet kehotukset tehdä hyvää tulisikin lukea juuri köyhien auttamisena ja erityisesti kuuluisa kohta Gal. 2:10 tulisi lukea yleisenä ja jatkuvana ohjeena kristillisyyteen – ei siis vain yhtenä kerran suoritettuna ja osin symbolisena kolehtina Jerusalemin köyhien hyväksi.

Jos Longeneckerin tulkinta on oikein, niin suomalaiseen käännökseen kaivataan myös korjaus.

Kun Jaakob, Keefas ja Johannes, joita pidettiin seurakunnan pylväinä, käsittivät, minkä tehtävän Jumala oli minulle armossaan antanut, he ojensivat minulle ja Barnabakselle kätensä yhteistyön merkiksi: meidän oli määrä mennä vieraiden kansojen, heidän taas juutalaisten keskuuteen. Heidän köyhiään meidän vain tuli muistaa, ja niin minä olen ahkerasti tehnytkin. (Gal 2:9-10)

μόνον τῶν πτωχῶν ἵνα μνημονεύωμεν, ὃ καὶ ἐσπούδασα αὐτὸ τοῦτο ποιῆσαι. (Gal 2:10)

Mielenkiintoisella tavalla uusi tulkinta muuten paiskaa kättä Matteuksen evankeliumin kuvaukselle viimeisestä tuomiosta (Matt 25), jossa köyhä, alaston, nälkäinen, eristetty vähempi veli – siis kristitty – saa avun. Teksti on alun perin viitannut avunantoon muille kristityille, mutta sitä on tulkittu viime vuosikymmeninä kaikkia avuntarpeessa olevia koskettavaksi.

Luther lienee kuitenkin lukenut Paavalia erityisesti Roomalaiskirjeen 13 luvun kohdalta ja saanut vahvistuksen omalla linjalleen:

Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa. Ei sen, joka tekee oikein, tarvitse pelätä viranomaisia, vaan sen, joka tekee väärin. Jos siis tahdot elää pelkäämättä esivaltaa, tee oikein! Silloin saat siltä kiitosta. Se on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi. Mutta jos teet väärin, pelkää! Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen. Siksi on suostuttava esivallan alaisuuteen, ei vain rangaistuksen pelosta vaan myös omantunnon vaatimuksesta. Sen vuoksi te verojakin maksatte, sillä viranomaiset ovat Jumalan palveluksessa, kun he hoitavat tehtäviään. Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia. Room 13:1-7

Paavali halusi rauhan työlleen, jotta voisi viedä sanomaa eteenpäin ja siksi julkisen vallan kanssa tuli olla hyvissä väleissä. Asioilla oli omat lohkonsa ja hengelliset kysymykset jättivät maalliset murheet rauhaan.

Raamattu ei kuitenkaan päästä näin vähällä. Uuden testamentin viimeisen kirjan, Ilmestyskirjan luku 13 kuvaa pedon nousemisen valtaan, jolloin kristitylle käy huonosti. Enää ei ole puhetta esivallan kunniottamisesta vaan pahan sanomisesta pahaksi sarvien ja hampaiden kera. Peto nousee ja uhkaa tuhota kaiken, jos Jumala ei taistele sitä vastaan. Paavali ja Ilmestyskirja kuvaavat sitä paitsi samaa Roomaa, josta hiukan eri tilanteessa ja eri silmin kääntyy toisenlainen puoli esiin. Ajallisesti kirjoitusten väliä on vain muutama vuosikymmen, mutta oman yhteisön ja henkilökohtaisen tilanteen takia näkökulma on aivan erilainen Rooman valtioon.

Tämän puolen esivaltakritiikistä Luther näyttää sivuuttavan liian kevyesti. Antikristus löytyi lähinnä paavin hiipan alta. Vaikka yhteiskunnat kehittyvät hetkittäin hyvin ja silloin todellakin kuuluu antaa euro sille, jonka kuva eurossa on, niin on myös hetkiä, jolloin on myönnettävä, että rahan ja vallan keisareilla on kasvamassa sarven tynkää päässään.

Mikä aika on?

Pitkän kaarroksen jälkeen kohti aikaamme ja kysymystä: mikä aika on nyt? miten elää kristittynä kirkossa ja yhteiskunnassa? Tiivistän seuraaviin kohtiin näkökulmat, jotka työntävät kohti uudenlaista linjausta suhteessa yhteiskuntaan.

  1. kristittyinä on aika opetella suurempaa kriittisyyttä yhteiskunnallista valtaa kohtaa: olemme ohittaneet jo pitkän aikaa sitten hetken, jolloin suurin valta katsoi kaikkien tasavertaista etua ja siirtyneet yhtiöiden, puolueiden, eturyhmien maailmaan, jossa heikolla on vain sattumanvaraisesti puolustajia. Ainakaan kahden hallintavallan mantralla ei voi entiseen tapaan toimia, koska demokraattinen ja yhteiskunnallinen valta kalibroidaan markkinoiden, suuryhtiöiden ja pääomien valtapelissä
  2. kristittyinä on aika havahtua siihen, kuinka valta päättää on yhä kauempana, että valta on yhä globaalimpaa, yhä vaikeammin tunnistettavissa, yhä vähemmän demokraattista ja yhä selvemmin taloudellisesti punnittua
  3. kristittyinä on ehkä myös aika arvioida uudelleen sitä, onko itse asiassa evankeliumi kuitenkin vain yksi todellisuus, jossa armo ja oikeudenmukaisuus täydentävät toisiaan tavalla, joka jättää taakseen vanhan regimenttijaottelun. Tarvitsemme ainakin läheisempää yhteyttä armon ja oikeudenmukaisuuden välille
  4. kristittyinä on myös aika havahtua näkemään köyhien keskeinen merkitys Raamatun teksteissä ja ottamaan todesta tämä näkökulma kaikessa kirkon työssä. Köyhät eivät ole ”ne siellä” vaan kysymys on ”meistä tässä”. Kysymys on omasta yhteisöstämme.
  5. kristittyinä on syytä muistaa, että maailmamme käärmeet ja pedot eivät ole kuolleet vaan niitä vastaan on taisteltava ja taistelussa on turvattava Jumalaan. Sarven tynkäkin on osa sarvea.

    Kari Latvus,  johtava asiantuntija,  Kirkkohallitus 

Katso myös

Tilaa uutiskirje

Tilaa sähköpostiin tieto uusista artikkeleista

RSS-syötteet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *