Pääkirjoitus: Kirkon uusi julkinen tila

Jaa:
  • 10
  • 4

Luterilaisella kirkolla ja suomalaisella hyvinvointivaltiolla on erikoinen suhde. Monien tutkijoiden mielestä luterilaisuuden voi nähdä jopa pohjaismaisen hyvinvointivaltion äitinä. Tämän vaikutushistorian on viimeksi nostanut esille amerikkalainen tutkija Robert H. Nelson. Hänen mukaansa erityisesti sosiaalidemokraattista ihannetta hyvinvointivaltiosta voi tarkastella eräänlaisena pohjoismaisena sekulaarina uskonnollisuutena ja luterilaisuuden hedelmänä.

Kyllä luterilaisuus on varmasti vaikuttanutkin siihen, miten hyvinvointivaltio on Suomessa muotoutunut, mutta vaikutushistoriassa on monta polkua.

Näiden puheiden rinnalla on kuitenkin hyvä muistaa, että vielä ennen 1990-luvun lamaa näytti siltä, että kirkon julkinen tila on kaventunut ja peräti häviämässä. Kerta toisensa jälkeen kirkon yhteiskunnalliset tehtävät olivat vähentyneet. Esimerkiksi terveydenhuollon tehtävät olivat vuosikymmenien aikana olleet osa maaseudun diakonissojen työnkuvaa, mutta loppuneet vuoden 1972 lainmuutokseen ja monissa muissa kohdissa kirkko oli luovuttanut pelikenttää yhteiskunnan muille toimijoille. Vahva valtio vei tilaa pois kirkon julkiselta roolilta.

Tällä hetkellä moni asia on muuttunut. Kirkko on taas vahvasti läsnä julkisessa tilassa. Tämä näkyi vahvasti ensimmäisten Yhteiskuntapäivien (kirkko-) K-talk tyyppisissä asiantuntijakeskusteluissa ja ohjelmassa ylipäänsä. Hyvinvoinnin tuottaminen, yhteiskunnan megatrendit ja työttömyys ovat teemoja, joissa myös kirkon piirissä on annettavaa yhteiseen keskusteluun. Olennaista on se, että kirkko ei sanele tai käskytä vaan osallistuu yhteiseen keskusteluun muiden yhteiskunnan toimijoiden kanssa.

Kun 1990-luvulla diakonian suuri rooli ahdinkoon syöstyjen parissa oli erityisen olennaista kirkon yhteiskunnallisen profiilin näkökulmasta, niin tällä hetkellä kirkon suhde turvapaikanhakijoihin on erityisen kiinnostuksen kohde.

Kirkon toiminnassa on viime aikoina noussut ja nostettu polttopisteeseen yksinkertainen asia: umpikujaan joutuneen ymmärtäminen ihmiseksi, veljeksi ja sisareksi.

Monet seurakunnat ovat tarjonneet erilaista apua turvan etsijöille ja joissakin tilanteissa kirkko on nostanut esiin myös mahdollisuuden kirkkoturvasta.

Erityinen piirre turvapaikkakeskustelussa on se, että kirkosta on muodostunut uhatun ihmisyyden äärimmäinen linnake. Kirkon toiminnassa on viime aikoina noussut ja nostettu polttopisteeseen yksinkertainen asia: umpikujaan joutuneen ymmärtäminen ihmiseksi, veljeksi ja sisareksi. Siis avun ja vierellä olon tarjoaminen silloinkin, kun siihen ei olisi inhimillisesti mitään syytä. Tämä olemisen malli nousee siitä yksinkertaisesta seikasta, että uskomme mukaan Jumalan syvin olemus on armo.

Tämän muistaminen ei ole helppoa silloin, kun esiin nousee epätoivon ja vihan myötä myös väkivalta ja tuho. Yhteiskunta tarvitsee järjestyksen, lait ja niiden hyvän noudattamisen. Ne eivät kuitenkaan kumoa armon todellisuutta, josta kirkon tulee elää ja joka tulee tuoda esiin myös julkisessa tilassa.

Katso myös

Tilaa uutiskirje

Tilaa sähköpostiin tieto uusista artikkeleista

RSS-syötteet

1 vastaus artikkeliin “Pääkirjoitus: Kirkon uusi julkinen tila”

  1. Hei
    Mielestäni positiivisin ja paras muutos kirkon haluttavuuteen kulminoituu pääkirjoituksen lauseeseen:
    ”Olennaista on se, että kirkko ei sanele tai käskytä vaan osallistuu yhteiseen keskusteluun muiden yhteiskunnan toimijoiden kanssa.”

    Tätä asiaa eivät kaikki vielä ole tiedostaneet, mutta sen merkitys näkyy varmasti tulevaisuudessa enemmän.
    Esimerkiksi käännösvirhe kirkonpaimenesta (kirchenhirte) tehtiin kirkkoherra.

    Tosin on toisenlainenkin väittämä:
    ”Taru Kolehmainen
    Korjaus kirkkoherraan
    Jaakko Anhava mainitsi käännösvirheitä käsittelevässä artikkelissaan Kiinanšakki ja salamurha – virheitä ja jäänteitä (Kielikello 3/06), että myös kirkkoherra olisi käännösvirhe, taustalla ruotsin kyrkoherde (herde = paimen). Tämä väärä tieto on elänyt hämmästyttävän sitkeästi. Tosiasiassa kirkkoherra on tarkka käännös ruotsin sanasta kyrkoherre, joka esiintyy jo keskiaikaisissa teksteissä. Siinä heijastuu latinankielinen nimitys dominus ecclesiae (= seurakunnan herra). Kirkkoherra tavataan ainakin jo ensimmäisessä lainsuomennoksessa, n.1570. Ruotsin kyrkoherde on paljon nuorempi sana.
    Kielikello 4/2006”

    Mielestäni nimitys tuli Saksasta.
    Oli miten oli, herra-sana (siis pienellä kirjaimella kirjoitettuna) synnyttää mielleyhteyden yksipuolisesta käskijästä ja määrääjästä.
    Kyllä herra alikersantti, jne….

    Jouni Mäntylä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *