2.10.2017 / diakonia, Köyhyys, teologia

Reformaatio – diakonian nousu vai tuho?

Jaa:
  •  
  •  

Luterilaisen reformaation käynnistäneet Martin Lutherin teesit antavat jo aavistaa sen uuden, mikä ei enää mahdu vanhoihin leileihin. Teesissä 43 Luther kehottaa: ”Opetettakoon kristityille: Köyhälle antaminen ja tarvitsevalle lainaaminen on parempi kuin aneen osto.” Teesissä 45 tuo Lutherin pedagoginen haaste saa selityksensä: ”Opetettakoon kristityille: ”Hän, joka näkee tarvitsevan, mutta ei välitä hänestä vaan sen sijaan ostaa aneen, ei saa paavin anetta, vaan ostaa itselleen Jumalan vihan.”

Reformaatio on yleisnimi, joka niputtaa suuren joukon osin eriaikaisia reformatorisia liikkeitä erityisesti Keski-Euroopan katolisilla alueilla. Luterilaisen reformaation yksi erityispiirre oli sen syvä ja pitkäkestoinen usko pyhän katolisen ja apostolisen kirkon ykseyteen ja jatkuvuuteen sekä omiin mahdollisuuksiinsa uudistaa tämä kirkko sisältä päin. Luottamus osoittautui kuitenkin turhaksi. Vakavimmat syyt olivat epäilemättä lännen kirkon kirkon silloisissa käytännöissä ja opeissa, vähintäänkin osasyyn muodosti Lutherille ominaisen reagointitavan usein räjähtävä jyrkkyys. Uskon ja rakkauden yhteydestä on vaihtelevien vastustajien ajoittaisessa pilkassa ja mustamaalauksessa turha haaveilla. Reformaation psykohistoria tarjoaisi ainesta vielä monelle tutkimukselle.

Miten reformaatio vaikutti diakoniaan, sen tehtävään ja tekijöihin?   Vastaukset ovat ristiriitaisia. Roomalais-katolisen kirkon tunnustuskuntaisesta näkökulmasta oli pitkään aikaa selvä, että reformaatio romahdutti kaiken armeliaisuuden. Reformoitu kirkko on puolestaan tulkinnut löytäneensä ja uudistaneensa ”väli- ja vähäpappeudeksi” surkastuneen diakonin viran sen alkuperäisessä diakonisessa merkityksessä. Osa tutkijoista korostaa, että aivan erityisesti luterilaisuus sekularisoi diakonian, minkä seurauksena diakonin virkakin uhkasi kadota sen näköpiiristä. Diakonian ”kunnallistaneen” luterilaisuuden uumoillaan taas puolestaan synnyttäneen hyvinvointivaltion alkumallin ja tarjonneen yhden keskeisen juuren sen kehittymiselle.

Suomalaisessa uskon ja rakkauden yhteyttä korostavassa Luther –tutkimuksessa on painotettu Lutherin merkitystä ei vain jokaisen kristityn yksilölliselle vaan myös yhteisölliselle diakoniselle vastuulle. Tässä tulkinnassa Jumala oikeastaan samaistuu diakoniaan; Hän on kaiken anteeksiannon ja rakkauden maailmaan suuntautunut lähde ja liike, joka kutsuu, haastaa ja tempaisee jokaisen kristityn mukaan hyvyytensä jatkuvaan liikkeeseen kadonneita ja kärsiviä kohtaan. Jumalan hyvyys, hänen diakoninen olemuksensa todentuu kaikkialla siellä, missä anteeksianto ja toisen kantaminen toteutuu niin yksilöllisenä kuin yhteisöllisenäkin toimintana. Jumalan diakonia kutsuu jokaisen kristityn toteuttajakseen, mutta se on aina samanaikaisesti sosiaalista, yhteisöä ja yhdessä elämistä uudistavaa ja haastavaa.

Suomalaisessa uskon ja rakkauden yhteyttä korostavassa Luther –tutkimuksessa on painotettu Lutherin merkitystä ei vain jokaisen kristityn yksilölliselle vaan myös yhteisölliselle diakoniselle vastuulle.

Onko diakonialla mitään virkaa?

Lutherin lopullinen kanta diakonin virkaan jää epämääräiseksi ja teorian ja käytännön välisten ristiriitojen saattamaksi. Diakoni seurakunnan ja kirkon sosiaalisen vastuun kantajana ja symbolina hautautuu Lutherin ajattelussa muiden uudistusten jalkoihin. Kirkon viroista Lutherille tärkein on selkeästi saarnavirka, mikä vastaa Jumalan sanan keskeisyyttä hänen ajattelussaan.

Augsburgin valtiopäivien (1530) valmisteluihin liittyvissä kirjelmissään Luther nosti joka tapauksessa virkakysymyksen yhdeksi uudistuskeskustelujen teemaksi dogmaattisten sisältöjen rinnalle. Tässä yhteydessä hän mainitsee hyvinkin kolmisäikeisesti niin piispanviran, saarnaviran kuin diaconuksenkin. Lutherin diakonaattiajattelu ilmeni selkeimmin hänen eri vuosina toistuvissa saarnoissaan Stefanus –kertomuksesta (Apt 6; 1-7). Näiden saarnojen pohjalta on oletettu Lutherin tukeneen samansuuntaista ratkaisua kuin reformoidun kirkon piirissä muodostunut maallikkodiakoni oli.

Lutherille oli selvää, että diakonin keskeinen tehtävä on sosiaalinen. Diakonin suurin haaste on köyhäinhoito, hätää kärsivien ”ruumiillisen” tai ”ajallisen hädän” lievittäminen. Tehtävänsä takia hänen tulisi myös vallita seurakunnan avustuskassaa ja pitää kirjaa oman alueensa avuntarvitsijoista. Seurakunnan ja diakonin välinen yhteys olisi joka suhteessa kiinteä – seurakunta kutsuisi ja asettaisi Lutherin kaavailuissa diakonin virkaansa. Mikä tämän viran suhde saarnavirkaan tai ylipäätään kirkon virkaan olisi, jäi lopullista vastausta vaille. Pappien keskeinen tehtäväkenttä oli Lutherille rukous ja sana. Tämän tehtävän tähden oli diakonin omalta osaltaan vapautettava heidät ”ajallisista asioista” kuten kirkon omaisuuden jaosta köyhille ja puutteen alaisille. Stefanus –kertomuksen tausta heijastuu selkeästi Lutherin tehtävänjaossa.

Luther korostaa saarnoissaan ja koko teologiassaan väkevästi jokaisen kristityn vastuuta hätää kärsivästä lähimmäisestä. Sen rinnalle hän nostaa myös jokaisen seurakunnan diakonisen vastuun ja rakenteen – seurakunnalla olisi hyvässä kristillisessä järjestyksessä oltava niin pappi kuin diakonikin. Vuoden 1523 Stefanus -saarnassaan Luther valittaa diakonien tehtävää käsitellessään odottamatta sitä, ettei ”meillä ole henkilöitä siihen”. Saman huomion hän toistaa lähes sanasta sanaan tapaninpäivänä vuonna 1527. Tarkemmin hän ei ilmeisesti missään analysoi puuteen syytä. Ei ole myöskään tiedossa, että hän olisi aktiivisesti tai konkreettisesti alkanut tätä puutetta korjata.

Tapaninpäivän saarnoissaan kuten myös muualla Luther arvosteli terävästi diakonin viran katolista käytäntöä, jossa diakonin virka toteutui välivaiheena pappeuteen. Diakonin tehtävä oli hänelle seurakunnan sosiaalisen vastuun käytäntö, ei liturgisten tekstien luku messuissa. Lutherin kritiikin on kuitenkin todettu olevan merkillisessä ristiriidassa sen kanssa, että Georg Röhrerin ordinaatio diakoniksi Wittenbergin kaupunginkirkossa (1525) oli vihkimys selkeään apupappeuteen.

Kerjuusta, työstä ja diakoniasta

Lutherille usko ja rakkaus ovat erottamattomat. Usko on aina sosiaalista ja diakonista. Uskossa Kristus asuu ihmisessä ja muuttaa ja muovaa hänet itsensä kaltaiseksi, köyhää, kadotettua ja kurjaa lähimmäistään etsiväksi ja rakastavaksi. Lähimmäisenrakkauden teot eivät ole millään tavoin ihmisen ansio, eivät oikeastaan edes hänen tekojaan. Ne ovat Kristuksen teko hänessä, vanhurskauttava uskon hedelmä.

Köyhyys ja kurjuus haastavat lähimmäisenrakkauden konkreettisesti. Köyhien kurjuus on Lutherille yhteisöllinen vamma. Vielä suurempi skandaali on laaja ja kaikkialla läsnä oleva kerjuu, josta Luther ehdottomasti halusi tehdä lopun. Kerjuu oli katolisessa hurskauselämässä muuttunut ansioiden vaihtokaupaksi. Almujen antaja oli riippuvainen kerjäläisen köyhyydestä, tämän avun tarve auttoi häntä osoittamaan almuilla hurskautensa ja keräämään ansioita Jumalan edessä. Kerjääjän köyhyys oli jo sinänsä ansiollista myös Jumalan edessä, lisäksi kerjääjä sitoutui rukoilemaan almuja antaneen sielun puolesta. Lutherille nämä vastavuoroiset armon ja ansion markkinat sotivat yksiselitteisesti Kristuksen ristiä ja sen avaamaa lahjavanhurskautta vastaan.

Köyhien kurjuus on Lutherille yhteisöllinen vamma

Kerjuun lopettamisen keinot heijastavat Lutherin lain ja evankeliumin dialektiikkaa. Jokaisen kylän ja kaupungin on armahdettava omia köyhiään, tuettava ja autettava heitä kaikin mahdollisin tavoin. Vieraita kerjäläisiä, mutta myös kerjäläisveljestöjen jäseniä ja pyhiinvaeltajia oli taas kohdeltava lain kovuudella. He olivat Lutherin silmissä lähinnä työtä vieroksuvia huijareita ja loiseläjiä, joiden kerjuuvaeltelua kohtaan hänellä ei riitä pienintäkään ymmärrystä. Sen valvontaan ja lopettamiseen hän haastaa esivaltaa aatelisia ja ruhtinaita. Lutherille työnteko, ammatin harjoittaminen on aidosti Jumalan palvelemista, jossa ihminen vastaa Jumalalta saamaansa kutsumukseen. Työmies oli Lutherin mukaan myös palkkansa ansainnut, ”jotta sinulla olisi jotakin omaa ja voisit antaa myös tarvitsevalle”. Jumalalta virtaava ja vastaan otettu hyvyys on aina tarkoitettu jaettavaksi eteenpäin.

Kasteessa järkkymättömän perustan saaneen yleisen pappeuden nojalla jokaista kristittyä voi pitää pappina, mutta uskon ja rakkauden yhteen kuuluvuuden tähden loogisesti soveltaen myös diakonina. Sanan ja rukouksen virka on jokaisen kastetun tehtävä, niin myös vastuu lähimmäisestä. Reformaation aikaan kristillinen yhtenäiskulttuuri oli alkavista murtumista huolimatta voimissaan vielä kaikkialla Euroopassa. Siksi ei olekaan hämmästyttävää, että Luther laajentaa perikristillisen vastuun köyhistä ja syrjäytyneistä koskemaan täysin luontevasti kaikkia paikallisten yhteisöjen jäseniä. Kauttaaltaan yksityisten huoleksi Luther ei kuitenkaan vastuuta jätä vaan sitouttaa koko yhteisön vastuun kantoon. Tämä konkretisoituu sekä Wittenbergin yhteisessä kukkarossa että Lutherin erityisesti ohjeistamassa ja suunnittelemassa Leisningin pikkukaupungin avustuslipasjärjestyksessä. Lutherin näkökulma on selkeästi kristillisen yhteisöajattelun lävistämä. Avustuskassasta vastuussa olevat raatimiehet Luther nimeää veljeysyhteisöksi. Lipasohjeen esipuheessa Luther vertaakin Leisningin yhteistä kassaa Jerusalemin alkukristittyjen yhteisomistukseen. Sen perusteluosa korostaa vahvasti myös kristillisen moraalin yleistä sitovuutta koko yhteisössä.

Diakonian nelilukkoinen aarrearkku

Avustusvarojen käyttötarkoitus on ennen kaikkea diakoninen sekä sosiaalipedagoginen. Laaja-alaisuudessaan sen tehtävä on monella tavalla nykyaikaista sosiaalihuollon tehtäväkenttää vastaava. Avustuksia kohdistetaan niin köyhtyneille, orpolapsille kuin rehellistä työtä etsivillekin. Kassan varoin taataan köyhien ruoka, vaatteet, majoitus ja hoito, mutta myös oman työllistymisen takaava starttiraha käsityöläisille ja ”kotiköyhille”. Näiden sosiaalisten miniluottojen takaisinmaksulla ei ole kiire ja velka voidaan antaa myös anteeksi. Koulutuksen tukeminen saa merkittävän painon. Kassasta maksetaan opettajan palkka, erityisen lahjakkaat pojat lähetetään jatkokoulutukseen, toiset ohjataan työelämään. Myös tytöt opetetaan ”rehellisen, ikääntyneen ja moitteettoman naishenkilön” toimesta lukemaan ja kirjoittamaan saksaa, orvot ja köyhät neitokaiset saatetaan ja tuetaan lisäksi avioliiton turvalliseen satamaan. Toiminta on suunnitelmallista ja myös ennaltaehkäisevää. Viljan hinnan ollessa alhaalla siemenviljaa tulee ostaa varastoon, jotta se voitaisiin kalliin viljan aikana myydä halvalla tai antaa ilmaiseksi talonpojille, joilla ei muuten olisi mahdollisuutta hankkia elantoaan.

Kassan varat oli määrä kerätä moninaisista lähteistä – siihen kantavat osansa suljetut luostarit, veljestöt, läänitykset, aneet, kolehdit, mutta myös käsityöläiset ja maanviljelijät ”jumalanlahjoillaan”. Raha ei ole ainoa lahjoitusvara, sen rinnalla kassaan kerättiin leipää, juustoa, munia ja lihaa. Osa helposti pilaantuvista luontaistuotteista jaetaan tarvitseville heti jumalanpalveluksen jälkeen, osa varastoidaan.

Täydellisen kristillisen luottamuksen varassa lipasta ei säilytetä veljesyhteisössäkään. Kassalipas on varustettu neljällä lukolla ja kullakin kaupungin säädyllä on hallussaan vain yksi neljästä avaimesta. Näin jokainen sääty sitoutetaan edusmiestensä välityksellä sosiaaliseen vastuuseen kaupungissaan ja seurakunnassaan. Kassan hallinnoinnista vastasi 10 edusmiestä; kaksi aatelista, kaksi raatimiestä, kolme porvaria ja kolme talonpoikaa. Merkittävää on, että kirkon viranhaltijat joutuvat selkeästi sivuun kassavastuusta. Tulevaisuuteen viittaa myös ajatus varojen kokoamisesta erityistilanteissa. Jos kassan varat eivät riittäisi, täydennettäisiin niitä yleisellä ja progressiivisella verolla, kukin maksaisi kassaan tarvittavan summan varallisuutensa ja perheensä koon mukaan. Jo Leisningin kassamallin voi väittää edistäneen kirkollisen avustustyön sekularisoitumista ja ammatillistumista. Erityisesti kaikkia koskeva verotus ja kaikkien sitouttaminen yhteiseen hyvään viitoittaa tietä hyvinvointivaltiolliselle kehitykselle.

Yhteisten lippaiden, kirstujen ja kassojen vähittäistä yleistä ”sosialisointia” edistävät osaltaan Leisningin lippaan hoitoon liittyvät pitkäaikaiset vaikeudet. Uskon ja rakkauden yhteys ei toteutunut niin saumattomasti kuin Luther ilmeisesti uskon idealismissaan luotti. Veljesyhteisö ajautui toistuviin riitoihin kassan varojen käytöstä, erityisesti papin palkasta, joka sinänsä kuului kassan vastuisiin. Tilannetta vaikeutti se, ettei Luther ilmeisesti ollut onnistunut vastuunjaon konkretisoinnissa. Vastuiden ja tehtävien delegointi oli jäänyt niin keskeneräiseksi, että Luther itsekin tuskaantui riitojen jatkuvaan selvittelyyn.

Kohti luterilaista yhteiskuntavastuuta ja -kritiikkiä

Lutherin avustusmallin esimerkkiä seurannutta Johannes Bugenhagenia on pidetty luterilaisen köyhäinhoidon ja avustuskassojen varsinaisena organisoijana ja luojana. Bugenhagen, Wittenbergin kaupunkipappi, joka oli myös Lutherin oma perhepappi, oli lahjakas hallintomies, joka järjesti kirkollisia oloja laajalla alueella erityisesti pohjoisessa Saksassa ja sen rannikon suurimmissa kaupungeissa, Hän loi kirkkojärjestyksen myös Tanskaan ja Norjaan ja suuntasi sinne useampiakin neuvontamatkoja.

Bugenhagenin suunnittelemat kirkkojärjestykset sisälsivät aina myös kassajärjestyksen. Pitkälti Leisingin malliin suunniteltujen avustuskirstujen luotettavan toiminnan takaamiseksi Bugenhagen esitti esimerkiksi Hampurin raadin jäsenille kassan vastaavaksi valittavan ”kaikkein ymmärtäväisimmät ja Jumalaa pelkääväiset kansalaiset”, joita hän Apostolien tekojen kuudennen lukuun liittyen nimittää ”köyhäin diakoneiksi”. Lukuisten kirkkojärjestysten luojana Bugenhagen onnistuu strukturoimaan luterilaisen köyhäinhoidon systemaattisella ja selkeällä tavalla. Samalla vastuu kirkollisesta avustustoiminnasta siirtyy yhä selvemmin kaupunkien raatihuoneille ja omien ruhtinas- ja kuningaskuntiensa valtiaille. Katolisen kirkon, erityisesti luostarien diakonia siirtyy reformaation välityksellä yhä selkeämmin maallisen yhteiskunnan ja esivallan vastuulle. Ei siis ehkä niinkään suuri ihme, että pohjoismainen verotukselle ja valtion keskeiselle roolille rakentuva hyvinvointimalli kehittyy vähitellen juuri maailman luterilaisimmissa maissa.

Lutherin railakas yhteiskuntakritiikki antanee diakonialle ja kirkolle paljon pohdittavaa tänäkin päivänä

Lutherin diakonisen ajattelun keskipisteessä on yhteinen, jaettu hyvä, josta osattomuuteen ketään ei saa pakottaa tai ajaa. Tästä nousee Lutherin profetaalinen parannussaarna, joka rajuudessaan saisi Karl Marxinkin kalpenemaan. Hän samaistaa kaupankäynnin sujuvasti koronkiskontaan, se on toisten omaisuuden ryöstämistä ja varastamista. Kauppiasta, ahneuteensa tukehtuvaa ”veitikansilmää ja ihramahaa” ei lähimmäisen hätä kosketa pienimmissäkään määrin. Hintojaan puutteen keskellä korottava kauppias käyttää hädänalaisen hätää häikäilemättömästi hyväkseen. Lutherin näkyyn lähimmäisenrakkauden keskeisyydestä kristityn ja kirkon elämässä sisältyy vahva sosiaalikriittinen näkökulma, jota diakonian ei sovi unohtaa. Köyhää on autettava, mutta myös köyhien hädän taustasyihin on uskallettava puuttua. Lutherin railakas yhteiskuntakritiikki antanee diakonialle ja kirkolle paljon pohdittavaa tänäkin päivänä. Haastetta ei muuta edes se, että Luther ei ilmeisesti ymmärtänyt alkavan rahatalouden ja markkinoiden mukanaan tuomaa monikerroksista rakennemuutosta vaan selittää siihen liittyvät murrokset yksilöiden moraalisena piittaamattomuutena.

Kai Henttonen on Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori ja pastori    

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Katso myös

Tilaa uutiskirje

Tilaa sähköpostiin tieto uusista artikkeleista

RSS-syötteet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *