Suurten muutosten valmistelua

Jaa:
  • 1
  •  

Kirkon yhteiskunnallinen työ on kulkenut monenlaisten vaiheiden läpi. Innovatiivisen alkuvaiheen jälkeen on ollut niin suuria onnistumisia kuin hitaita kuolemiakin. Nykytilanteen voi syvemmin ymmärtää, kun katsoo taaksepäin parin vuosikymmenen päähän.

Yhteiskunnallinen työ oli Helsingissä1980-luvulla menettänyt 25-vuotisen itsenäisyytensä ja oman johtokuntansa, ja se oli liitetty Kasvatusasiainkeskukseen. Kukin uuteen keskukseen liitetty yksikkö oli saanut kasvatusasiainlautakuntaan pari oman alan asiantuntijaa. Tilanne oli silti jännitteinen vielä pitkään.

Koko vuosikymmen oli suurten muutosten valmistelun aikaa. Elettiin kylmän sodan ja rauhanmarssien aikaa, ajettiin sosiaalipoliittisia uudistuksia ja sukupuolten välistä tasa-arvoa, ja uudistettiin kirkkoa. Naispappeus oli monille tasa-arvon symboli. Vasta ORLE-asiakirja antoi kirkonväelle oikeutuksen kiinnostua ympäristökysymyksistä ja puhua oikeudenmukaisuudesta. Mutta vielä nämä kaikki olivat seurakunnissa asioita, joiden ajateltiin olevan jotenkin toissijaisia, pelkästään maallisia. -”Millä oikeudella te näitä kysytte?” sanoi kiinteistötoimiston työntekijä 1980-luvun lopulla ympäristöohjelman luonnosta valmistelleelle opiskelijalle. Vasta Tapio Saranevan synodaalikirja Oikeudenmukaisuuden nälkä. Vapautuksen teologian haaste meille (1991) sanoitti yhteiskunnallisen työn teologiaa ja toi sen marginaalista keskemmälle juuri suuren laman kynnyksellä.

Kirkon yhteiskunnallinen toimikunta, KYT oli ollut uudistuksien keskiössä. Se järjesti suuria kirkon yhteiskunnallisen työn neuvottelupäiviä, jotka kokosivat satakunta kirkon ja yhteiskunnan uudistamiselle palavaa työntekijää ja maallikkoa pohtimaan milloin ekoteologiaa ja ympäristövastuuta, milloin työelämän eettisiä ongelmia tai sosiaalipoliittisia uudistuksia. Yhteiskunnallisen työn johtokunnat sitouttivat paikkakuntien parhaimmistoa seurakuntien työn toimijoiksi ja päättäjiksi. Päivät olivat sen ajan kirkon uudistajien verkottumisfoorumeita. KYT:n liittäminen myöhemmin vastoin tahtoaan kirkon keskushallinnossa diakoniaan merkitsi kuoliniskua näille johtokunnille ja samalla menetettiin tuhansien maallikkoaktiivien voima. Moni heistä siirtyikin politiikkaan.

Koulutuksella kehitettiin

Kaksivuotiseen Kirkko ja yhteiskunta -koulutukseen tuli jokaisen alalle tulijan sitoutua. Oma kurssini oli kovin miesvoittoinen. Kun pojat eksyivät helposti teologisiin sfääreihin, Marja Kantanen palautti sosiaalipoliitikkona heidät takaisin maan pinnalle kysymällä miten tämä näkyy käytännön elämässä. Kun kurssin keskivaiheilla kukin meni kahdeksi kuukaudeksi lattiatason työntekijäksi tehtaaseen, minä paistoin tippaleipää Elannon leipätehtaassa ja sain työtäni vuosikymmeniä kannattelevat kontaktit ay-liikkeeseen.

kukin meni kahdeksi kuukaudeksi lattiatason työntekijäksi tehtaaseen, minä paistoin tippaleipää Elannon leipätehtaassa

Seurakuntien työntekijöitä ohjattiin Kirkko ja yhteiskunta –seminaarin jälkeen kansainväliseen jatkokoulutukseen, European Contact Group on Urban Industrial Rural Missionin (ECG) järjestämään In-Service Trainingiin, joita pidettiin eri puolilla Eurooppaa. Moni muutos oli Keski-Euroopassa jo meitä pidemmällä ja kollegamme olivat jo ehtineet havainnoida, analysoida tilannetta ja kehittää toimintamuotoja. Frankfurtin In-Service Trainingissä tutustuin Ina Koemaniin ja Paul Skirrowiin jo vuonna 1987. Kaksiviikkoisella kurssilla opimme tunnistamaan yhteiskunnallisen muutoksen vihjeitä omilta kotikulmiltamme. Marjalla oli tärkeä rooli siinä, miten näkemämme muuttui oivallukseksi ja toiminnan pohjaksi.

KYT:llä oli merkittävä rooli kenttätyöntekijöittensä kansainvälistämisessä muutoinkin. Se järjesti legendaarisen opintomatkan (1986 tai 87) työntekijöille ja johtokuntien jäsenille Puolaan, DDR:ään ja Saksaan, ja ohjasi osallistumaan Englannin teollisuuspappien kokouksiin. KYT:n kautta välittyi vuosittain kutsu perheleirille yhdelle suomalaiselle pappisperheelle muutoin suljettuun DDR:ään. Kutsuja lähetettiin kaikkiin läntisiin kirkkoihin, mutta vain suomalaiset ottivat sen vuosittain vastaan ja kerran espanjalaiset. Perheeni tutustui kaksiviikkoisella lomaleirillä Herrnhutissa lukuisiin itäeurooppalaisiin pappisperheisiin. Seuraavina kesinä saimmekin emännöidä viisihenkisiä perheitä Puolasta, Tsekeistä ja DDR:stä pienessä kerrostalo neliössämme. Jännittävintä oli toki seurata heidän toimintaansa kirkoissa kokoontuvissa demokratialiikkeistä.

Lähiöiden tarpeet

Yhteiskunnallisen työn keskiössä oli aiempina vuosikymmeninä ollut sosiaalietiikka, työelämä ja työpaikkapappeus. 1970-luvulla rakennetut lähiöt alkoivat jo tuottaa uudenlaisia tarpeita. Esimerkiksi Helsingissä Lassilassa Vaakatie oli sosiaalinen jakaja.

-”Tien toisella puolella omistusasunnoissa asuvat eivät haluaisi antaa lapsiaan vuokra-asuntopuolella asuvien perhepäivähoitajien hoitoon, vaikka juuri he ovat minun helmiäni!” valitti kaupungin perhepäivähoidon ohjaaja. Oli selvää, että asuinalueilla toimimiseen tarvittiin uusia työkaluja. KYT järjesti Marjan johdolla yhdyskuntatyön peruskursseja ja jatkokursseja, joissa kouluttajina oli muun muassa englantilainen pastori Tony Addy.

Yhdyskuntatyössä vallankumouksellista oli se, että työntekijän oli opittava pois vanhasta toimijan roolistaan ja piti malttaa mieltään. Opimme, että nopeimmin tekisin itse, mutta pysyviä muutoksia syntyy vain, jos asukkaat itse järjestäytyvät ja ottavat vastuun yhteisöstään ja sen hyvästä.

Sama osallistava ja yhteisöllinen työote oli syntymässä kaupungin puolella. Kaupungin eri hallintokuntien yhdyskuntatyöorientoituneista oli syntynyt jo verkosto ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton asiantuntija koordinoi laajempia koulutusseminaareja ja opintomatkoja Ruotsiin. Hallintokuntien rajat olivat kaupungin puolella kovin jyrkät ja vielä jyrkempi oli raja seurakuntiin. Yhdyskuntatyöntekijänä kävimme monta keskustelua siitä, voiko sosiaalityöntekijä puhua seurakuntien työntekijän kanssa yhteisestä asiakkaastaan vai tulkitaanko vaitiolovelvollisuus niin vahvaksi, että pitää kieltäytyä kommentoimasta diakoniatyöntekijän ottaessa yhteyttä asiakkaan etua koskevassa asiassa. Tilanne on tästä muuttunut radikaalisti.

Kaupunki näki, että myös asuinalueiden toimijoiden yhteistyötä tuli edistää. Pääsin mukaan kaupungin henkilöstöasiainkeskuksen moniammatilliseen koulutustyöryhmään, joka vastasi alueellisen virkamiesyhteistyön edellytysten syntymisestä. Tarjosimme muun muassa ryhmäanalyytikon vetämää koulutusta suurryhmädynamiikasta sekä toimijoita verkottavia kehittämisseminaareja.

Tasa-arvoa tavoiteltiin monin tavoin

Jo 80-luvun alussa olimme piipahtaneet lehtorien Ulla Savosen ja Pirjo Rauhaniemen kanssa Naisasialiitto Unionissa, jonka toimisto sijaitsi vastapäätä työpaikkaamme. Unionissa ilahduttiin tulevista naispapeista ja meidät kutsuttiin tiedostamiskurssille Villa Saliniin. Menimme. Kurssin jälkeen olin Naisten poliittisen toiminnan seurantaryhmän vetäjä, ja koko poliittista kirjoa edustava naisryhmä alkoi kokoontua työpaikallani.

Olimme paitsi lukupiiri, myös lobbareita.Lobbasimme sukunimilakia, tasa-arvolakia ja päivähoitolakia kutsumalla valtuusto ryhmien naisia puolue kerrallaan Unioniin keskustelemaan kanssamme näistä tavoitteista. Nostimme naisehdokkaita esille järjestämällä naisten vaalitenttejä aina ennen kuntavaaleja.

Kuvaavaa tuolle ajalle oli, että tästä yhteiskunnallisen työn työtavasta oltiin meillä Helsingissä hiljaa, mutta eurooppalaiset kollegat tiesivät tulla meitä kannustamaan.

Konfliktista otettiin opiksi

Yhteiskunnallisen työn toiminta 1980-luvulla loi osaltaan pohjaa monille uudistuksille kirkossa ja yhteiskunnassa. Kaiken merkittävän ei tarvitse olla teoreettista vaan se voi olla käytännöllistä, erilaisten ihmisten kohtaamista pyöreän pöydän äärellä.

Ennakkoluulot olivat silloin vielä puolin ja toisin vahvoja: SAK ei ottanut piispaa vastaan.

Seurakuntien yhteiskunnallisen työn ja ay-liikkeen yhteistyö alkoi konfliktista piispantarkastuksen yhteydessä. Rauhanmarssitoimikunnassa työparina työskennelleet silloinen yhteiskunnallisen työn pappi Markku Holma ja SAK:n paikallisjärjestön puheenjohtaja, vanginvartija Mauri Helovirta ehdottivat, että Kasvatusasiankeskukseen tehtävän piispantarkastuksen työpaikkavierailu tehtäisiin SAK:hon. Ennakkoluulot olivat silloin vielä puolin ja toisin vahvoja: SAK ei ottanut piispaa vastaan. Piispa toki pääsi tarkastukselle ay-liikkeeseen, mutta TVK:hon – kuulemaan ajankohtaisia työelämäuutisia.

Syksyn 1985 aikana kaikkien ammatillisten aluejärjestöjen hallitukset saunotettiin ja syötettiin Mustasaaressa, ja vuoropuhelun tuloksena syntyi yhteistyöryhmä henkistä työsuojelua, ympäristövastuuta, pakolaisia työelämässä ja rauhantyötä varten.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin monet asiat, joista tuolloin taisteltiin, ovat itsestään selvyyksiä.

Raija_KorhonenKirjoittaja: Raija Korhonen on Helsingissä yhteiskunnallisen työn pastori ja Jukon pääluottamusmies

Tilaa Kytkin-uutiskirje

Tilaa sähköpostiin tieto uusista artikkeleista

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje

RSS-syötteet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *