Helsingin hiippakunnan piispanvaali ja sen tulos sai aikaan moninaista keskustelua sukupuolen merkityksestä kirkossa. Laineet löivät korkeina ehkä siksi, että keskustelu sukupuolesta on kirkossamme vierasta ja siksi vaikeaa. Virallisen ajattelutavan mukaan tasa-arvo saavutettiin pappisviran avautuessa myös naisille. Kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet kirkon johtaviin virkoihin piispanvirasta lähtien.
Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Irja Askolan jäädessä eläkkeelle kirkossamme ei ole enää yhtään naista piispana. Kirkkohallituksen johtavat teologiset viranhaltijat ovat miehiä, samoin hiippakuntien dekaanit. Sen sijaan kirkkoherran virkoihin on viime vuosina valittu yhä enemmän naisia ja lasikatto on tältä osin romahtamassa. Muutos on siis keskellämme. Tulevina vuosina näemme myös naisia entistä enemmän kirkkomme johtavissa viroissa.
Mielenkiintoinen kysymys on, miksi kirkossamme on vaikeaa keskustella sukupuolesta ja sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta. Jo pelkkä kysymyksen esiinnosto näyttää herättävän ahdistusta.
Mielenkiintoinen kysymys on, miksi kirkossamme on vaikeaa keskustella sukupuolesta ja sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta. Jo pelkkä kysymyksen esiinnosto näyttää herättävän ahdistusta. Keskustelu, joka on muualla Pohjois- ja Keski-Euroopassa kirkkojen arkipäivää, koetaan täällä toisarvoisena ja teologisesti epärelevanttina. Feministiteologian löydöt ja tärkeät reunahuomautukset ovat jääneet pienen joukon aarteiksi, eivätkä ne ole hyödyntäneet kirkkoa ja seurakuntateologiaa toivotulla tavalla.
Irti hierarkkisesta ihmiskäsityksestä
Luterilaisen maailmanliiton vuonna 2013 julkistama asiakirja Linjaus sukupuolten välisestä tasa-arvosta nostaa esiin tärkeitä asioita myös omassa kirkossamme. Sen linjaukset sisältävät näkökulmia, jotka voivat edistää avointa ja rehellistä keskustelua yhdenvertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta omassa kirkossamme.
Ensimmäinen askel kohti sukupuolista oikeudenmukaisuutta on sen tosiasian tunnustaminen, että Raamattu on patriarkaalinen kirja. Se on syntynyt aikana, jolloin yhteiskunta oli hierarkkisesti järjestäytynyt ja vapaiden miesten hallitsema maailma. Tärkeää on nähdä, ettei hierarkia koskenut vain naisia, vaan myös lapsia, orjia ja palvelijoita. Ihmisten välisiä suhteita määrittivät kunnia ja häpeä. Ainakin periaatteessa perheen isällä oli rajaton valta kaikkiin perhepiiriin kuuluviin. Julkinen elämä oli miesten aluetta, perheen sisäinen elämä ja kasvatus naisten. Roolit olivat selkeitä ja niiden rikkominen epätavallista.
Asiakirja haastaakin kirkkoja sanoutumaan tietoisesti irti Raamatun patriarkaalisista ja naisia tai muita ihmisryhmiä syrjäyttävistä tulkinnoista. Kriittisen lukutavan avulla voimme purkaa epätasa-arvoisia järjestelmiä ja samalla kuitenkin pitää kiinni Raamatusta ja siitä, mikä ajaa Kristusta. Luterilaisuuteen keskeisesti kuuluva kontekstuaalisuus ja siitä nouseva vuoropuhelu Raamatun tekstien kanssa ovat osa tätä prosessia.
Kirkkomme tämän hetken suuret kiistat liittyvät juuri tapaamme tulkita Raamattua. Siksikin Luterilaisen maailmanliiton asiakirjaa kannattaisi lukea huolella. Voi olla, että monet pitävät edellä esitettyä itsestään selvyytenä. Käytännössä näin ei ole, vaan monin paikoin kontekstuaalisuutta ja Raamatun kriittistä lukutapaa pidetään uhkana kirkon opille.
Jaettu johtajuus kirkossa
Jaettu ja osallistava johtajuus on ollut pitkään esillä erilaisissa johtamisteorioissa. Tavallisesti sillä tarkoitetaan johtamistehtävien jakamista ja delegoimista. Se on hierarkkisen johtamiskulttuurin vastavoima. Asiakirja nostaa tämän kysymyksen esille myös kirkoissa, tosin niin, että kirkon johdossa tulee näkyä jäsentensä erilaisuuden kirjo. Johtamisen ei tule olla sukupuolittunutta, vaan avointa ja mahdollista kaikille. Epäoikeudenmukaisiin rakenteisiin on puututtava.
Kirkkomme lainsäädäntö ei estä naisten pääsyä johtaviin virkoihin, mutta se ei myöskään ole vuosien saatossa pystynyt uudistumaan niin, että naisten pääsyä johtotehtäviin olisi lainsäädännöllä edistetty. Tämä olisi ollut mahdollista säätämällä kiintiöitä. Seurakuntien ja hiippakuntien itsenäisyys tekee kysymyksestä vaikean, mutta monissa vaikeissakin asioissa on päästy eteenpäin, jos tahtoa siihen on ollut. Asiaa ei ole nähty meillä sen arvoiseksi.
Kysymykset sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta ja jaetusta johtajuudesta eivät ole vain naisten kysymyksiä. Ne ovat kirkon yhteisiä kysymyksiä. Siksi laajaa keskustelua tarvitaan. Miestutkimuksessa paljon esillä ollut homososiaalisuus lähtee siitä, että ihmiset tukevat ja ymmärtävät helpommin oman sukupuolensa toimintaa ja muodostavat sukupuolittuneita ystävyyssuhteita ja verkostoja. Pappeus on pitkään ollut tällaisen kulttuurin osa. Pappisviran avautumista naisille eivät ajaneet miespapit, vaan ennen muuta maallikot. Aika on kuitenkin muuttunut.
Kysymykset sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta ja jaetusta johtajuudesta eivät ole vain naisten kysymyksiä. Ne ovat kirkon yhteisiä kysymyksiä. Siksi laajaa keskustelua tarvitaan
Kyse on teologiasta
Miksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymykset sitten ovat niin merkittäviä kirkossa? Miksi niistä pitää puhua siitäkin huolimatta, että jotkut niistä ahdistuvat? Ensinnäkin kyse on seurakuntaopista, ekklesiologiasta. Mikäli ymmärrämme seurakunnan Kristuksen ruumiina, sen yhtenä tuntomerkkinä on moninaisuus. Kirkko ei voi olla miesten johtama naisyhteisö, vaan paikka, jossa eri sukupuolet, eri-ikäiset ja eri elämänkokemusta kantavat ihmiset tulevat näkyväksi. Koska kirkossa johtamiseen kuuluu myös pastoraalinen ulottuvuus, tämä on erityisen tärkeää. Jaetussa johtajuudessa juuri erilaisuus rikastaa yhteisöä.
Toisaalta kaikki hyötyvät sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Myös miehet. Demokratisoituneessa yhteiskunnassa, jossa miesten ja naisten elinpiirien väliset erot kapenevat, myös miesten mallit muuttuvat. Sukupuoli nähdään entistä enemmän kulttuurisena konstruktiona. Ihmiset, niin miehet kuin naisetkin, voivat kasvaa entistä enemmän siksi, mitä he ovat. Sukupuoliroolien jäykät mallit kaatuvat. Se on monille vapauttavaa. Myös tämä on teologinen kysymys. Jumala luo moneutta ja kutsuu meitä vapauteen siitä, mikä kahlitsee ja sitoo meitä väärällä tavalla.
Kolmanneksi kirkon on kiinnitettävä huomiota kieleen, jota se käyttää. Jos seurakunnan ensisijaisena tehtävänä on rakentaa siltaa Jumalan maailman ja ihmisten maailman välille, myös kielen on muututtava. Kirkossa on ollut helppo vähätellä kielen merkitystä. Sukupuolittuneet virkanimikkeet eivät herätä suuria intohimoja, mutta pitävät huomaamattomasti yllä mielikuvia. Myös liturginen kielemme ja ylipäätään tapamme puhua Jumalasta ovat sukupuolittavia. Jumalanpalvelusuudistus ei tuonut tähän minkäänlaista ratkaisua. Näin käsityksemme Jumalasta yksipuolistuu ja kosketuspinta uusiin sukupolviin ohenee entisestään.
Ennen muuta kirkkomme tarvitsee aito kiinnostusta käydä keskustelua tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Sen merkitys on ymmärrettävä myös teologisesti. Kirkkomme on kulkenut pitkän tien hyvään suuntaan, mutta vielä on paljon tehtävää.
TT Aulikki Mäkinen