Ihmisen arvo Vanhassa testamentissa

Jaa:
  • 62
  •  

20 puheenvuoroa ihmisoikeuksista on sarja, jossa kirkon ja yhteiskunnan eri alojen asiantuntijat tuovat esiin ihmisoikeuksiin liittyviä kysymyksiä Suomessa ja eri puolilla maailmaa. Kirjoitukset julkaistaan kahden viikon välein Kytkin-lehdessä.

Ensi joulukuun kymmenes päivä Yhdistyneiden kansakuntien yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus täyttää seitsemänkymmentä vuotta. Julistus painottaa ihmiskunnan kaikkien jäsenten luonnollisen arvon ja heidän yhtäläisten ja luovuttamattomien oikeuksiensa tunnustamista vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan perustana maailmassa. Viime vuosikymmenet ovat sekä järkyttäneet uskoa universaaleihin ihmisoikeuksiin että vähitellen laajentaneet ihmisoikeuksien piiriin kuuluviksi myös taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia sekä kollektiivisia oikeuksia, viimeksi mainitusta esimerkkeinä vähemmistöjen oikeudet ja oikeus puhtaaseen ympäristöön.

Yksilön oikeuksia turvaamaan pyrkivän ajattelun taustalla vaikuttavat jo antiikin Kreikasta lähtöisin oleva luonnonoikeudellinen ajattelu, ja toisaalta vuonna 1789 käynnistyneen Ranskan suuren vallankumouksen vaikutushistoria, joka usein tiivistetään iskulauseeksi ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo”.

Kulttuurisesti merkittävien ideoiden synty- ja vaikutushistoriat ovat usein monisyisempiä kuin historiankirjoituksen standardimallit. Ihmisoikeusajattelun perusteet on tapana johtaa ennen kaikkea antiikin Kreikasta lähtöisin olevaan luonnonoikeudelliseen ajatteluun, ja toisaalta Ranskan suureen vallankumoukseen. Monet nykyään ihmisoikeuksien piiriin luettavat periaatteet näyttävät kuitenkin olleen idullaan jo yli kaksi ja puolituhatta vuotta sitten. Seuraavat esimerkit tarkastelevat ihmisarvon kunnioittamisen ja oikeudenmukaisuuden vaatimusta sellaisina, kuin ne tulevat vastaan Vanhan testamentin teksteissä. Juutalais-kristillisen ja yleisen ihmisoikeusajattelun keskinäinen vaikutushistoria ansaitsisi oman tarkastelunsa, mutta jää aihepiirin laajuuden vuoksi tämän artikkelin ulkopuolelle.

Köyhien, orpojen ja vierasmaalaisten ihmisoikeudet

Muinaisessa Lähi-idässä kaikkein haavoittuneimmassa asemassa – kuten usein tänäänkin – olivat lesket, orvot ja pakolaiset. Patriarkaalisessa kulttuurissa miespuolista elättäjää vaille jääminen saattoi syöstä naiset ja lapset kokonaan toisten armoille. Pakolaisuuden syyt olivat samat kuin tänäänkin: sodat, poliittinen vaino, nälkä ja kuivuus. He elivät vieraassa maassa oikeuksia vailla, kantaväestön mielivallalle alttiina.

Vanhan testamentin lainsäädäntö, joka pyrki kaikkein haavoittuvimpien ihmisryhmien suojelemiseen, on edistyksellisyydessään ilmeisesti ihmiskunnan vanhinta sosiaalilainsäädäntöä: ”Älä sorra muukalaista; Olettehan itsekin olleet Egyptissä ja tiedätte, mitä on elää vieraassa maassa muukalaisena” (2. Ms. 23:9). Lesket, orvot ja muukalaiset ovat Jumalan erityisen huolenpidon kohteina.

“Jos viljasatoa korjatessanne unohdatte pellolle lyhteen, älkää palatko sitä hakemaan, vaan antakaa sen jäädä sinne muukalaista, orpoa ja leskeä varten. Kun näin teette, Herra, teidän Jumalanne, siunaa teitä kaikissa toimissanne” (5. Ms. 24:19).

Taloudelliset oikeudet ja jumalanpalvelus

Oikeudenmukaisuuden tulee toteutua myös yhteiskunnallisissa suhteissa. Vanhan testamentin profeetta Aamos julisti noin vuosien 800 – 750 eKr. välillä ilmeisesti lyhyehkön ajan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimusta Israelin pohjoisvaltakunnassa. Julistuksen taustan muodostaa pientalonpoikaiskulttuuriin ja perinnölliseen maaomaisuuteen perustuneen talous- ja yhteiskuntajärjestyksen murtuminen rahatalouteen siirtymisen, jonkinlaisen varhaiskapitalismin seurauksena.

Rahatalouden lieveilmiöitä olivat muun muassa koronkiskonnan ja temppeliprostituution yleistyminen. Myös sapattikäytäntö alkoi ahneuden paineessa murtua. Taloudellisen mielivallan ja oikeudenkäytön korruptoitumisen seurauksena myös jumalanpalveluselämä muuttui Jumalan edessä irvikuvakseen: ”– He myyvät rehellisen rahasta ja köyhän kenkäparista. He polkevat heikot maan tomuun ja ajavat vähävaraisten asiat umpikujaan. Isä ja poika käyvät saman naisen luona ja häpäisevät näin minun pyhän nimeni. Pantiksi otetuilla vaatteilla heitä lojuu jokaisen alttarin ympärillä, he juovat pyhäkössä viiniä, jonka ovat velallisiltaan korkoina kiristäneet” (Aam. 2:6–8). ”Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää.

Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro” (Aam. 5:23–24).

Ihminen Jumalan intohimon kohteena

Syvemmällä, lainsäädäntöön ja profeettojen julistukseen sisältyvien vaateiden takana, näyttää Jumalan kaipaus suhteessa ihmiseen. Vanhan testamentin tekstimaailmassa Jumala näyttäytyy pikemmin intohimoisena, ristiriitaisia tunteita omaavana rakastajana kuin viileänä, maailmaa etäältä katselevana järkenä.

Jumala on kätilö, joka on läsnä ihmisen ensimmäisestä parkaisusta lähtien vanhuuteen saakka

Toisaalta Jumala on ankara tuomari. Toisaalla hänestä paljastuu armahtavia ja myös naisellisina pidettyjä piirteitä. Naiselle perinteisesti kuuluvia ominaisuuksia tai rooleja ei mainita kovin usein, mutta ne ovat merkittäviä. Jumala on hoivaaja: ”Hän huolehtii leskien ja orpojen oikeuksista, hän rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa hänet ” (5. Ms. 10:18).

Jumala on kätilö, joka on läsnä ihmisen ensimmäisestä parkaisusta lähtien vanhuuteen saakka: ”Syntymästäni saakka olet ollut tukeni, siitä saakka kun kohdusta minut päästit. Sinulle minä aina laulan ylistystä” (Ps. 71:6).

Hänessä ovat läsnä yhtä aikaa sekä maskuliinisena että feminiinisenä pidetty reagointitapa: ”Herra lähtee liikkeelle soturin tavoin.” Kuin taistelija hän kiihdyttää vimmaansa, huutaa ja karjuu sotahuutoa ja uhkaa vihollisiaan: ”– Kauan minä olen ollut vaiti, olen pysytellyt hiljaa, hillinnyt itseni. Nyt minä huudan kuin synnyttäjä, puuskutan, huohotan ankarasti” (Jes. 42:13–14).

Jumalan intohimo näyttäytyy kiivaana pyrkimyksenä auttaa ihmistä hänen hädässään. Jumalan kiihkeä rakkaus kohdistuu arvottomiin, katastrofin kokeneisiin, heihin, jotka eivät toisten silmissä olleet enää mitään: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. — Koska olet arvokas minun silmissäni, koska olet kallis ja rakas, –” (Jes. 43:1, 4).

Ihminen on Vanhan testamentissa arvokas siksi, että hän elää Jumalan rakastavan katseen alla.

Juha Tanska on Haminan seurakunnan kirkkoherra

 

Tilaa Kytkin-uutiskirje

Tilaa sähköpostiin tieto uusista artikkeleista

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje

RSS-syötteet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *